Biisi pysäyttää. Hiljaisen äänen lakoninen toteamus ammattiluetteloineen kuulostaa jotenkin tutulta.
Ai niin, ihan kuin Anssi Kela ja nousuhumalainen 1972-kappale, söpö nostalgiapläjäys ja takuuvarma radiohitti. Kuinka kavereista tulikin muurareita ja taksikuskeja, vaikka maailmaa piti muuttaa.
Nyt äänessä ei tosin ole Kela, vaan Steen Christensen, itähelsinkiläinen räppäri, joka kertoo kaveristaan Jardesta. Eikä biisi ole söpö. Heroiinikoukussa pyristelleestä Jardesta ei tullut suutaria, vaan hän tappoi itsenä ampumalla. Steen on Jarden tyttären kummisetä. Joskus kummityttö pääsee lastenkodista yökylään Steenin luokse.
”Limua kiitos. Pitäisi päästä pian nukkumaan, levyä on tehty yötä myöten”, Steen Christensen tilaa kantapaikassaan McGrouse-ravintolassa Itäkeskuksessa.
Sitä paitsi vaimo ja kolme lasta odottavat jo isää kotiin. Päivätyö rakennustyömailla ja musiikin tekeminen iltaisin jättävät turhan vähän aikaa kotona olemiselle.
Ei 27-vuotias Steen suunnitellut levyn tekoa, kun hän alkoi pari vuotta sitten kirjoittaa rap-riimejä. Tai siis kun hän alkoi ”purkaa vitutustaan kaikesta ympärillä näkemästään paskasta”. Kunhan ajatteli polttaa muutaman cd:nkavereille, ihan niin kuin puritaanisimmat epäkaupalliset underground-räppärit tekevät.
Jotkut tuotokset uppoavat suurempaankin kuulijakuntaan, niin kuin vaikkapa idän suurten nimien, Kallion rääväsuun Petoksen tai Notkean Rotan riimit, jotka ovat päätyneet julkaistuille levyille. He ovat myös Steenin diggailulistalla ja käyvät vierailemassa Stenkan tammikuun lopussa ilmestyvällä levyllä.
Myös Steenin biisit purivat: kun hän laittoi pari biisiä viime syksynä internetiin, mikseri.net-demoportaaliin, piireissä alettiin kohista. Pian pari-sataa kävijää oli jättänyt kehuvan viestin nettiin.
Ja kohta tuttu tuli pyytämään viittäsataa kopiota Steenin biiseistä. Eihän kukaan jaksa polttaa sellaista levymäärää kotikoneellaan. Onneksi pikkulevy-yhtiö Monspin pomo Kepe lupasi kustantaa platan.
”Niin että Kepen vuoksi mä voin höpöttää toimittajille.”
Mihinkään mainstream-julkisuuteen idän vokalistit eivät kaipaa. Steenin kappaleita ”ei todellakaan ole suunnattu kenellekään”, ja hänen kaltaisilleen artisteille tuntuu olevan kunnia-asia pysyä tuntemattomana.
”Ja sitä paitsi mä olen aikaisemmin tuottanut sellaista kilttiä poppia, etteivät ne esiintyjät halua itseään yhdistettävän mun omaan musiikkiini.”
Aika monelle se on kuitenkin kelvannut, ainakin sanoitusten puolesta. Vaikka musiikki ei olisi kaikille kolahtanutkaan, niin moni tunnusti mikseri.netissä, että ”ainakin Stenkka tietää, mistä puhuu”.
Mistä Steen sitten puhuu? Siitä, kuinka vaikeaa on nousta pärjääväksi yhteiskunnan jäseneksi, jos asuinalueella asuu melkein pelkästään syrjäytyneitä tai vähävaraisia perheitä. Siitä, kuinka kaikki ovat huolestuneita huumeiden käytöstä ja rikollisuudesta, mutta ketään ei kiinnosta, miksi huumeita käytetään.
”Vaatii ihan järjettömästi tahdonvoimaa opiskella paleontologiksi, jos äiti on nisti ja isä asunnoton alkoholisti.”
Siis niin kuin Steenin oma isä.
Mutta ei, Steen ei väitä, että huumeidenkäyttäjä olisi aina uhri. On vain niin vaikeaa kiinnostua yhtään mistään, jos ketään ympärillä ei kiinnosta; jos pikkupojan samastumiskohde on mukava tyyppi, joka nyt elää pöllimällä autoja; jos vanhemmat ovat eläneet ihan ookoo -elämää sossun rahoilla parikymmentä vuotta. Uutinen: vanhempien ja ympäristön sosioekonominen asema vaikuttaa vääjäämättä nuoriin.
Tai kuten Steen sen sanoo uudella Salaliittoteoria-levyllään: Pirihuora kasvattaa pirihuoran.
Mitä sitten pitäisi tehdä toisin? Ennen kaikkea Steen on segregaatiota vastaan. Kaikenlaisten ihmisten pitäisi asua toistensa naapurissa. Niitä pelkää ja vihaa, joita ei tunne. Puolin ja toisin.
Tai steenisti:
Naapuripöydästä nousee hahmo, jolla on asiaa. Pienessä hutikassa punoittava keski-ikäinen mies on kuullut Steenin mielipiteet.
”Hei, oikea asenne. Kiitti hei, just noin se menee.”
Niinpä. Steen kertoo sellaisesta arjesta, josta paleontologian opiskelijalla – tai hyväosaisilla yliopistohengaajilla ylipäätään – ei ole mitään käsitystä. Sellaisesta elämästä, jossa olisi absurdia valittaa väärässä paikassa olevasta mainospöydästä tai väitellä siitä, saako opiskella seitsemän vai kymmenen vuotta.
Kampuksella on turhan helppo nauraa hip hopille. Kun suurin osa suomalaista hip hoppia on joko sliipattua pikkugeetä ja isohoota amerikoista kopioituneine elehtimisineen tai pienten piirien aitosuomalaista ”meitsi kleptaa birree ja pajauttaa ja panee horoja” -underground-räppiä, niin Steen Christensen on 2000-luvun ensimmäinen protestilaulaja. Itä-Helsinki on märkivä haava hyvinvointi-Suomen alapäässä ja Christensen vääntää haavassa veistä.
Hän on tämän vuosituhannen punkkari, Tallinnanaukion totuuden torvi, jonka räävittömien kielikuvien alta paistaa huoli. Ilman liikaa katkeruutta.
”Ei oikein ole syytä olla katkera. Mulla on työ, perhe ja harrastus. Mitä sitä terve ihminen muuta elämältään voi vaatia? Mutta ehkä mä siksi jaksankin vittuuntua tuttujen puolesta. Hälyttävän moni frendi on kuitenkin jo laatikossa.”
Ei kaikilla tietenkään mene huonosti, mutta Steen ei halua määritellä, mikä on hyvää ja mikä huonoa elämää.
”Kun alkaa osoitella sormella, pääsee kyllä ehkä eduskuntaan. Mutta ei ihmisiä voi pakottaa elämään tietyn muotin mukaan, eikä siis pidäkään. Siitä on kyse myös autenttisuudessa, jota hip hopissa pidetään tärkeänä. Pitää tehdä sitä, mitä haluaa, eikä miettiä kuinka paljon tämä myy. Taide ei saa muuttua tuotteeksi.”
Siksi riimien – läppien – ei tarvitse välttämättä olla rivoja tai väkivaltaisia, vaan vain hyviä. Esimerkiksi räpäyttäjä Juhanikin voi tehdä biisin siitä, että on väärin varastaa lukko omaan käyttöön naapurin lukkokellarista. No, Juhanin levy onkin valittu aikanaan jopa Radiomafian viikon levyksi.
Ja vaikka Steen ei kunnioita kyttiä, niin raja se on laittomuuksillakin. Kun yhdessä kappaleessa lyödään pullolla ja kakkosnelosella tuntematonta päähän ja viedään tämän lompakko, niin omatunto alkaa kolkuttaa.
Steen uskaltaa olla herkkä. Jarden träkki on oikeasti koskettava. Salaliittoteoria-levy loppuu kaiken uhon ja piiskaavien konerytmien jälkeen kitaran säestyksellä laulettuun Näkymätön mies -kappaleeseen. Se kertoo miehestä, jota ei huomata, ennen kuin hän painaa laukaisinta ostoskeskuksessa. Tutun kuuloista.
Herkkää, kyllä, mutta silti on pakko kysyä: miksi ihmeessä nimi Steen Christensen, kaksi poliisia tappaneen tanskalaisen mukaan?
”Ekalla keikalla piti vaan keksiä joku nimi. Joku heitti, että oo Steen Christensen. Se jäi sitten elämään. Ja jos joku nyt tulee selittämään, että etkö sä ajattele niiden poliisien perheitä, niin mä sanon, että ajattelen heti, kun joku välittää mun kuolleista kavereista.”
”Ei helvetti, ihmiset vie kukkia kaatuneen puun juurelle samaan aikaan kun Iranissa kuolee tuhansia”, Steen Christensen jatkaa kaivaessaan kännykkää taskusta. Vaimo soittaa ja odottaa kotiin.
”Haloo”, vastaa Christensen, joka uuden levyn kannessa on vain Steen1. Sen verran piti antaa periksi, että levyyn olisi vähän helpompi tarttua kaupan hyllyllä.
”Mutta ei tämä varmaan mitään radiosoittoa kerää.”
Ei niin, ikävä kyllä. Nimi ei ole ainoa epäkorrektius levyllä. Luultavasti sinänsä hyvä sanoma jää moraalinvartijoiden ensipaniikin alle.
Sanomasta puheenollen: mikä se onkaan se salaliittoteoria, josta Stenkan levykin on saanut nimensä?
Se on sitä, että melkein kaikki syrjäytyneet kulkevat mielialalääkelevyt taskussa.
”Etteivät tajuaisi valittaa.”
Mutta sehän on nyt ihan hullu ajatus. Kai.
Riku Siivonen
Kuva Perttu Saksa
Steen Christensenin Salaliittoteorian julkaisukeikka ravintola East Clubissa Itäkeskuksessa perjantaina 30.1.04. Mukana Liisanpuisto, Notkea Rotta ja Memmy Posse.
