Helsingin Vironkadun Luks-työhuonekommuunissa on leppoisa talvi-iltapäivän tunnelma. Sanakirjapinojen ympäröimä free-kääntäjä Antti Nylén tuijottaa keskittyneesti tietokoneruutuaan, Nuoren Voiman entinen päätoimittaja, filosofian tohtori Teemu Ikonen tiirailee apurahahakemuksia. Huoneen perukoilla pari väitöskirjan tekijää naksuttelee tekstiä tasaiseen tahtiin.
Kaikkiaan kommuunissa työskentelee kymmenkunta akateemista sekatyöläistä. Työajat ovat liukuvat, kukaan ei ole komentelemassa, vertaisten kanssa turisemalla luovuus pääsee täyteen kukkaansa.
Uuden työn ihanneyhteisö? Ei nyt aivan.
Työhuoneen pitkäaikaisimman vuokralaisen, tutkija Jakke Holvaksen mukaan luksilaiset eivät hae kommuunista intelligenttiä seuraa, vaan työrauhaa. Kommuuni on juoruilulta ja metelöinniltä rauhoitettu työtila. Työhuoneelle tullaan keskittymään omaan työhön, ei kurkkimaan naapurin olan yli.
”Työhuone on ihan välttämättömyys. Yritin tehdä väitöskirjaa kotona ja se oli yhtä helvettiä. Koko ajan olin tekemässä jotain sijaistoimintoja, tiskaamassa tai siivoamassa”, Holvas, 35, kertoo.
Hän valmistelee taloudellisten arvojen rajoja käsittelevää väitöskirjaansa Helsingin yliopiston teoreettisen filosofian laitokselle, joten periaatteessa työhuoneen pitäisi löytyä yliopistolta. Käytännössä yliopistolla on hädin tuskin tiloja edes vakituiselle henkilökunnalle.
Holvas on akateemisen pätkätyön konkari. Miehellä on plakkarissaan neljä puolivuotista apurahaa, joista viimeisin napsahti vuonna 2002. Sittemmin hän on rahoittanut tutkimustaan kirjaprojekteilla, kriittisessä korkeakoulussa pitämillään luentosarjoilla sekä kirjoittamalla kolumneja muun muassa Helsingin Sanomiin.
Rahasta on jatkuva pula.
”Sellainen 2 000 euron säännöllinen kuukausitulo olisi ihan riittävä. Sekatyöläisen hommissa rasittavinta on se, että palkkiot tulevat epäsäännöllisesti, mutta systeemi perii rahaa säännöllisesti. Sitten sitä joutuu ottamaan lainaa kavereilta tai pankista vuokranmaksua varten. Ja tätä sanotaan työn vapaudeksi. Sehän on aivan absurdia!”
Pahinta työssä ilman vakituista työnantajaa ei Holvaksen mielestä kuitenkaan ole toimeentulon niukkuus, vaan rutiinien katoaminen.
”Säännöllisyys ja rytmi ovat mielestäni hyviä asioita. Rutiinia pidetään liukuhihna-ajan kauhistuksena, mutta minun mielestäni se on tärkeää. Säännöllisyys on arvo. Ilman sitä ihminen tulee hulluksi. Nyt se rytmi on luotava kokonaan omien korvien väliin.”
Myös ajatus yhden miehen yrityksestä pikemminkin puistattaa kuin viehättää Holvasta.
”Uuteen työhön liittyy se ajatus, että jokainen on oma managerinsa. Itse en anelusta pidä, mutta joka kerta, kun hakee duunia, on myytävä itseään. Siitä tulee opportunistinen fiilis.”
Samaan aikaan Holvas varoittaa vanhan hyvän ajan palkkatyön liiasta mystifioinnista.
”Kahdeksasta neljään -duunin haikailussa on riskinsä. Sukupolvemme on ehkä unohtanut, miten raskasta teollisuustyö oikeasti on. Oltaisiinko me edes kykeneviä tekemään sellaista?”
Silti Holvas ymmärtää palkkapäiväkaipuun. ”Edelliset sukupolvet eivät ole joutuneet kokemaan sitä, miltä tuntuu, kun pitää joka kuu taas uudelleen miettiä, mistä seuraavat vuokrarahat tulevat. Ja tätä jatkuu vuodesta toiseen.”
Toisaalta Holvas on itse valinnut oman tiensä. Kalliiden illallisten tai etelänmatkojen sijaan Holvaksen oppineessa kaveriporukassa harrastetaan shakinpeluuta ja filosofointia pussikaljan ryydittämänä.
”En kadehdi mainostoimiston lipevimpiä pukutyyppejä. Ne ovat kovan palkkansa ansainneet kaikesta siitä nöyryytyksestä, jota joutuvat kestämään”, Holvas nauraa.
Henrikki Timgren
Kuva Veikko Somerpuro
