Isät meidän

T:Teksti:

”Sinä muistat nyt Visku väärin. Minulla on tuhat diakuvaa, joissa me olemme onnellisia ja elämä on mukavaa. Eivät ne kai ole kaikki lavastettuja? Nyt meidän pitäisi miettiä, mikä on oikeasti totta, eikä sitä, miten sinä koet asiat nyt 20 vuoden jälkeen.”
    Kuvassa Visa Koiso-Kanttilan isä puhuu pojalleen rauhallisesti, nuotion ääressä. Hän kommentoi Visan isälleen kirjoittamaa kirjettä lapsuuden tapahtumista. Visa hermostuu:
    ”Totta kai mä sen koen niin, jos sä olet vetänyt mua tukasta pitkin pihaa kuin aasia.”
    ”No mutta Visa, sehän on aivan sun omaa keksintöä.”
    Visa Koiso-Kanttila, 33, hiljenee isän kommentin jälkeen. Suu vetäytyy viivaksi. Tulenkin ääni häipyy, on hiljaista.
    Koiso-Kanttilan silmistä näkyy, kuinka tunteet kuohuvat.     Syökseekö suu seuraavaksi kipinöitä vai ehtivätkö ne sammua kosteista kyynelistä?
    Katsojankin kurkkua alkaa kuristaa: on niin paljon asioita, joita haluaisi sanoa omalle isälleen. Huutaa, itkeä, halata.
    Pakko pysäyttää video.
    Stop.
    Hengitys sisään.
    Hengitys ulos. Play.
    Tämä on pakko katsoa loppuun, vaikka ahdistaakin. Kerrankin joku puhuu siitä, mistä kolmekymppiset jätkät kahdennentoista oluen jälkeen. Siitä, kuinka isien kanssa on niin vaikea olla luonnollisesti. Jokin siinä sukupolvien välissä hiertää.
    Koiso-Kanttilan mielestä siinä on kuilu, joka on saanut paljon pahaa aikaan. Ainakin hän on kokenut, ettei hän saanut olla lapsena oma itsensä; herkkä ja heikko. Traumat toivat unettomuutta, vatsavaivoja, ahdistusta.
    Siksi hän on tehnyt Taideteollisen korkeakoulun lopputyönään äärimmäisen henkilökohtaisen dokumenttielokuvan Isältä pojalle.
    Siis ihan muunlaisen kuin Koiso-Kanttilan aikaisemmat dokumentit: Itä-Helsingin lähiönuorten taistelusta surkeissa oloissa kertova, palkittu Karkotetut tai Viimeistä päivää, joka etsi globalisaation seurauksia linja-autotehtaalla.
    Nyt päähän potkittu on Koiso-Kanttila itse. Hän haastattelee isäänsä, jota hän ei ole tavannut kymmeneen vuoteen kahden kesken, mitä nyt sukujuhlissa vaihtanut kuulumiset. Koiso-Kanttila jututtaa myös isoisäänsä, siteeraa psykoterapia- ja unipäiväkirjojaan ja seuraa kameralla oman lapsensa ristiäiset, kertoo miltä tuntuu ja tuntui.
Ja pahalta tuntui: teini-ikäisenä Koiso-Kanttila joi monta kertaa viikossa, tappeli, vietti öitä putkassa, hajotti koulun ikkunoita.
    Paitsi että isä muistaa toisin: Visahan oli kiltti lapsi, kuin Herran enkeli.
    Samaan tilanteeseen palataan aina elokuvassa. Visan muistossa on alistumista, henkistä väkivaltaa. Kuinka isää ei kiinnostanut pojan koulunkäynti, paitsi silloin, kun tämän käsiala oli tyttömäistä piperrystä. Kirjoita poika niin kuin miehet.
    Isä ihmettelee ahdistavia mielikuvia, diakuvathan kertovat aivan toista: onnellinen perhe lomamatkalla ja perhejuhlissa.

Koiso-Kanttilan oma perhe asuu Espoossa, mutta Visan ja hänen vaimonsa – ja työtoverinsa – Iiris Räihän työhuone on Vallilassa.
    Visa Koiso-Kanttila istuu työhuoneessaan ja pelkää. Tai ainakin jännittää, nouseeko hänen dokumenttielokuvansa yleiselle tasolle, ohi ja yli Visan, hänen isänsä, isoisänsä ja poikansa tarinan. Siis että elokuva saisi katsojat ajattelemaan isien ja poikien suhteita ylipäätään.
    Pelko on turha. Ainakin minun videonauhurini pysähtyi ensin kerran, sitten toisen, ja vielä kolmannenkin kerran.
    Mutta en voinut pahoin Visan lapsuuden voimakkaiden muistikuvien vuoksi – niiden, joissa isä ei anna olla heikko. Minä muistin oman pahan oloni lapsena.
    ”Ei tässä elokuvassa ole kysymys isäni syyllistämisestä tai vain minun terapiaprojektistani. Kyse on sodanjälkeisen sukupolven ja heidän lapsiensa – siis meidän – välisestä kuilusta”, Koiso-Kanttila korostaa.
    ”Isä ihmetteli aluksi ehdotustani elokuvasta, mutta lähti uteliaana mukaan. Halusimme kai molemmat parantaa suhdettamme.”

Ja he ovat tuskin ainoita. Viisikymppishaastatteluissa uraohjukset harmittelevat, etteivät ehtineet olla lasten kanssa enemmän, kun nämä olivat pieniä. Ja sitten heidän aikuiset poikansa viettävät piinallisen hiljaisia hetkiä, kun he jäävät kahden isänsä kanssa.
    Toki Suomessakin puhutaan uusista isistä, nuorista miehistä, jotka työntävät rattaita ja vaihtavat kakkavaipat. Silti isyysvapaa ei kiinnosta.
    Ja vaikka nuoret isät peuhaisivatkin enemmän lastensa kanssa, niin kuka sanoo, etteivät he välitä vanhoja oppeja eteenpäin?
    Sitä Koiso-Kanttilakin pohti, kun hän kahdeksan vuoden kypsyttelyn jälkeen päätti tehdä tämän elokuvan. Ei hän isänmurhaa halunnut tehdä. Aihe vain tuntui niin tärkeältä, että siitä oli pakko tehdä elokuva.
    ”Enkä minä olisi voinut tehdä tällaista kenenkään muun elämästä. Se ei olisi millään ollut eettistä, mennä näin intiimeihin asioihin.”
    Ja toki isäkin sen tajuaa, että hän on periaatteessa altavastaajana, koska Visa päättää lopuksi, mitä kohtauksia elokuvaan tulee. Elokuvan nuotiokohtauksessa hän huomauttaa siitä. Mutta suostuu silti puhumaan.
    Isä puhuu siitä, kuinka hänen nuoruudessaan ei mielisairasteltu. Ne olivat kasvukipuja, ja siksi hänetkin lähetettiin maalle tädin luokse, kun koulussa tuli ongelmia.
    Ja juuri sitä Visa Koiso-Kanttila yrittää sanoa: kuinka isiemme sukupolvelta kiellettiin tunteet. Heikko ei saanut olla, tai ainakaan näyttää sitä. Sellaisia yksilöitä ei kaivata miehissä, joiden pitää olla valmiita puolustamaan maataan. Auktoriteetteihin pitää uskoa, ja hierarkia on vain hyvästä.
    Mutta jos itselleen ei hyväksy heikkoutta, kuinka sen voisi sallia lapsilleen?
    ”Kyse ei ole siis siitä, etteivätkö vanhempamme olisi yrittäneet parastaan. Kyse on siitä, pystymmekö me katkaisemaan ketjun, olemaan toistamatta vanhempiemme virheitä.”
    Ettei kävisi niin kuin Koiso-Kanttilalle, kun oma 2-vuotias Aaro-poika häiritsi isää väärään aikaan. Kuinka suusta pääsi perkelettä, kuinka hän puristi poikansa sohvan väliin nojaamalla taaksepäin. Väkivaltaa. Isältä pojalle.
    ”Se oli yksi syy tehdä tämä elokuva. En kokenut olevani yhtään sen parempi kuin oma isäni. Enkä halua, että Aaro joutuu purkamaan pahaa oloaan tappelemalla kaupungilla. Hakkaisi sitten vaikka minua.”

Play.
    Kamera siirtyy nuotiolta perheen kotitalon pihaan. Viimein hiljaisuus loppuu, ja Koiso-Kanttilan tunteet purkautuvat. Isä, perkele, miksi mitätöit tunteet, vittu, saatana, huutoa. Ja sitten ne kyyneleet.
    Stop.
    Huh. Onko isien ja poikien elämä todella näin repivää?
    Ei, silkkaa synkkyyttä ei Koiso-Kanttilan puhe ole. Samanikäisissä isissä näkyy jo muutoksen merkkejä. Lasten kanssa vietetään aikaa, ihan oikeasti.
    ”Mutta sitä ei helpota yhtään se, että työpaikkojen johtoasemissa istuu edellisen sukupolven miehiä, jotka ihannoivat vahvuutta ja pärjäämistä”, yksityisyrittäjä roimii työhuoneellaan, kahdeksan dokumentaristin muodostaman Elefantti-yhteisön tiloissa.
    Eli niin kuin Stakesinkin tutkimus kertoo: pienten lasten vanhemmat tekevät kaikkein eniten töitä. Kukaan ei tunnusta uupumistaan, kukaan ei oikeasti protestoi. Kukaan ei saa eikä halua olla heikko.
    Mutta vanhemmatkaan eivät voi vetäytyä vastuusta. Jos edellisen sukupolven miehiltä ei odotettukaan aikaa lapsille, toista on nyt. Koska naiset ovat työelämässä, vastuu on myös isillä.
    ”Löysin toisenkin ristiriitaisen tutkimustuloksen: kysyttäessä yläasteikäiset kaipasivat vanhemmiltaan enemmän aikaa illalla. Siis samaan aikaan, kun vanhemmat olivat olleet kotona.”
    Pitäisi siis olla läsnä, ei paikalla. Mikä ei tietenkään ole helppoa.
    ”Odotan lievällä pelolla omien lasteni murrosikää. Ole siinä sitten läsnä uhittelevan teinin elämässä.”
    Mutta miten kävi Visan ja isän suhteelle kahden ja puolen vuoden elokuvaprojektin aikana?
    ”Aina on asioita, joista me olemme eri mieltä. Mutta kyllä, ehkä me ymmärrämme vähän enemmän toisiamme, suhteemme on parempi.”
    No, kaikki tuskin haluavat tehdä dokumenttia itsestään ja isästään, vaikka suhde kaipaisikin huoltoa. Ehkä yhteinen viikonloppu riittäisi, puhuttaisiin asiat halki? Tai ehkä puhelinsoitto riittää? Tai ehkä kirje välttää?
    Ehkä huomenna.

Riku Siivonen
kuva Henna Aaltonen

Visa Koiso-Kanttilan dokumentti Isältä pojalle esitetään DocPoint-festivaaleilla 15.-18.1.2004.