Toimittaja-tutkija Elina Sana kirjoittaa teoksessaan Luovutetut Suomen historiaa uusiksi. Hän paljastaa, että Suomesta luovutettiin toisen maailmansodan aikana natsi-Saksaan paljon enemmän ihmisiä kuin on luultu. Ei kahdeksaa, vaan kolmetuhatta. Muiden maiden kansalaisia, juutalaisia, poliittisia vankeja.
Vuonna 1979 Sana, tuolloin Suominen, osoitti kirjassaan Kuolemanlaiva S/S Hohenhörn, että Suomi luovutti vuonna 1942 natsi-Saksaan kahdeksan juutalaispakolaista. Marraskuun alussa Helsingin Sanomien haastattelussa Sana kertoi ensimmäisen tutkimuksensa julkaistuaan odottaneensa, että ennen pitkää joku tarttuu aiheeseen ja jatkaa hänen aloittamaansa työtä. Ei tarttunut.
Muiden herättämiensä kysymysten ohella Luovutetut pakottaakin ihmettelemään, miksi sen kirjoittaminen jäi Sanan, sivutoimisen tutkijan, niskoille. Oliko Suomen sadoilla päätoimisilla historiantutkijoilla todella tärkeämpää tekemistä?
Yleisradiossa, kansainvälisissä tehtävissä ja viimeksi Tasa-arvoasian neuvottelukunnassa työskennellyt Sana alkoi tutkia luovutettujen kohtaloita omalla ajallaan, ”harrastustoimintana”, kuten hän itse sanoo. Muiden töidensä ohella materiaalia keränneeltä Sanalta kului 24 vuotta saattaa tutkimuksensa valmiiksi.
Miksi aihe unohdettiin neljännesvuosisadaksi?
Kuolemanlaiva S/S Hohenhörnistä Sana sai valtion tiedonjulkistamispalkinnon. Molemmat tutkimukset ovat herättäneet valtavasti huomiota ja muuttaneet historiankirjoitusta ja kuvaa Suomen toiminnasta toisessa maailmansodassa.
Puhtaasti ammatillisessakaan mielessä historioitsijalle on vaikea kuvitella kiitollisempaa aihetta.
Helsingin yliopiston poliittisen historian dosentti Martti Häikiö julkaisi lokakuussa artikkelikokoelman Historia ja väärät profeetat. Kirjoituksia Suomen historian kipupisteistä. Miksi Suomen akateemiset historiantutkijat jättivät natsi-Saksaan luovutettujen ihmisten tarinat tutkimatta, vaikka materiaalia tiedettiin olevan?
”Ei siinä minusta ole mitään dramaattista”, Häikiö sanoo. ”Ajatus, että aiheesta olisi tietoisesti vaiettu, on vainoharhainen. Historiassa on paljon tutkimatonta.”
Häikiö huomauttaa, että Helsingin yliopiston poliittisen historian dosentti Hannu Rautkallio tutki juutalaisten asemaa sodanaikaisessa Suomessa 80-luvulla ja julkaisi luovutetuista teoksen Ne kahdeksan ja Suomen omatunto.
Oikeustieteen tohtori Jukka Lindstedt taas törmäsi luovutettujen juutalaisten kohtaloon vuonna 1999 tutkiessaan toisen maailmansodan aikana langetettuja kuolemanrangaistuksia.
”Se oli väitöskirjassani sivujuoni ja jäi alaviitteeseen. Kävin kortistoja läpi viimeksi talvella aikomuksenani kirjoittaa siitä johonkin, mutta kun kuulin, että Sanalta on tulossa aiheesta tutkimus, jätin asian sikseen”, Lindstedt sanoo.
Hän arvioi luovutettuja juutalaisia olleen jopa 50. Suomen juutalaisyhteisössä on vuosikausia epäilty luovutettuja olleen enemmän kuin on tiedetty. Suomenruotsalainen, Israelissa asuva toimittaja Semy Kahan kirjoitti vuonna 2001 Hufvudstadsbladetiin ja Uutispäivä Demariin artikkelit, joissa kertoi juutalaisia luovutetun enemmän kuin kahdeksan. Kahan vaati Suomelta virallista selvitystä asiasta.
Viime viikolla natsirikollisia etsivä Simon Wiesenthal -keskus vaati juutalaisten luovuttamiseen osallistuneita suomalaisia oikeuden eteen. Hallitus nimittikin työryhmän selvittämään luovutettujen kohtaloa. Työryhmää johtaa emeritusprofessori Heikki Ylikangas.
Ylikangas on tutkinut kansallisesti traumaattisia aiheita muun muassa sotasurmaprojektissa, joka selvittelee kansalaissodassa menehtyneiden ihmisten kohtaloita.
Kuolemanlaiva S/S Hohenhörn aiheutti aikoinaan valtavan kohun. Arvostettu historiantutkija Yrjö Blomstedt syytti Sanaa valehtelijaksi, ja häntä uhkailtiin jopa oikeudenkäynnillä.
Martti Häikiö ei silti näe luovutuskysymystä erityisenä kipupisteenä. Hänen mukaansa Suomen historiassa on runsaasti muitakin selvittämättömiä traumaattisia tapahtumia, historian mustia aukkoja, kuten hän niitä nimittää.
”Miksi edelleen vaietaan täydellisesti esimerkiksi siitä, mistä sisällissodassa oli kysymys, eli sosialistisesta sotilasvallankaappauksesta?”
Häikiö haluaa muistuttaa myös Zavidovo-vuodosta, jossa Elina Sana oli osallisena Ydin-lehden päätoimittajana työskennellessään.
Zavidovo-vuodossa silloinen kansanedustaja Erkki Tuomioja toi julkisuuteen salaisen muistion, joka kertoi Kekkosen ja neuvostotahojen keskusteluista. Muistiosta kävi ilmi, että Neuvostoliiton johto vastusti Suomen sopimusta EU:n edeltäjän EEC: n kanssa.
Tuoreessa kirjassaan Suomen pitkäaikaisin pääministeri Kalevi Sorsa sanoo, että vuotaja tai vuotajan lähipiiriin kuulunut henkilö olisi soittanut Sanalle Ytimeen vaatien, että vuotoa käsitellyt kirjoitus julkaistaan lehden vakituisen kolumnin paikalla. Sorsan vaihtoehdot soittajaksi ovat Mauno Koivisto, Antero Jyränki ja Jussi Linnamo.
”Missään ei ole mainittu, että Sana itse istuu erään kansallisen kipupisteen päällä eikä puhu siitä mitään. Kunnioitan ja arvostan Sanaa tutkijana, mutta jos hän alkaa esiintyä moraalisena esikuvana, hänen tulisi tulla esiin asiassa, josta on sentään jo 30 vuotta aikaa”, Häikiö sanoo. ”Henkilökohtainen veikkaukseni on, että Sana suojelee jotakuta elossa olevaa henkilöä, mahdollisesti Paavo Lipposta tai Mauno Koivistoa.”
Sana vetoaa päätoimittajan ja tutkijan roolien erilaisuuteen.
”Silloin kun se tapahtui, olin päätoimittajan enkä tutkijan roolissa. Päätoimittajalle niin kuin kaikille muillekin toimittajille kuuluu lähdesuoja, joka on vapaaseen tiedonvälitykseen olennaisesti kuuluva toimittajan oikeus kieltäytyä paljastamasta, keneltä on tietonsa saanut. Sanoin silloin, etten aio kertoa, kehen olin yhteydessä, ja sanani pitää tässä asiassa”, Sana vastaa.
Häikiön mukaan edes jatkosodan kaikkia kipupisteitä ei ole vielä tutkittu.
”Onko kukaan kirjoittanut väitöskirjaa esimerkiksi venäläisten sotavankien kohtalosta Suomessa? Heitä kuoli muistaakseni 12 000. Toinen Suomessa vähän tutkittu aihe on suomalainen partisaanitoiminta. Historia ei ole koskaan valmiiksi kirjoitettu. Uusia tulkintoja ja arkistolöytöjä tulee koko ajan.”
Elina Sana muistuttaa myös käytännön vaikeuksista, joita joutui itsekin kohtaamaan.
”Nuoret pätkätyöläistutkijat eivät varmaan kyenneet tarttumaan asiaan, koska arkistot ovat niin tuhottuja, että relevanttien dokumenttien löytämiseen kului vuosia eikä meriittiä tällaisesta työstä voi saada helposti lyhyillä rahoituksilla”, hän sanoo.
Ville Similä
kuva Luovutetut-kirjasta
