Olen Ahmad Razai ja olen afganistanilainen poika, 13 vuotta vanha. Asun perheeni kanssa Helsingissä. Meillä oli Afganistanissa tosi hyvä elämä ja meillä oli kolme taloa, kun talebanit tulivat Afganistaniin, meille tuli siitä painajainen. Oli perjantai päivä ja aamupäivällä isäni lähti kotoa rukoilemaan moskeijaan. Iltapäivällä hänet tuotiin kotiin tapettuna. Hänellä oli pää irti vartalosta ja oli paljon verta. Sain ison shokin ja pahan änkytyksen. Näin omin silmin tapahtuman.
Tshernyshevskogo 17, 191194 St. Petersburg D-194.
Tässä osoitteessa tehtyihin päätöksiin voi tiivistää koko EU:n maahanmuuttopolitiikan perusongelman.
Osoitteessa hoidetaan Suomen Pietarin pääkonsulaatin viisumiasiat. Reilu vuosi sitten eduskunnan oikeusasiamiehelle valitettiin Suomen viisumipolitiikasta: Pietarin pääkonsulaatti ei anna viisumia ihmisille, joiden epäillään hakevan Suomesta turvapaikkaa. Kielteisiä päätöksiä ei myöskään perustella kunnolla.
Näin ollen turvapaikkaa hakevan matka tyssää jo lähtömaan edustustoon, vaikka lain mukaan siitä pitäisi päättää vasta Suomessa. Toisaalta, jos ihminen haluaisi tulla Suomeen vain sukulaisvierailulle, hän ei pääse, koska viranomaiset eivät usko, että hän palaa kotiinsa.
Siis: kun rajakontrolli Euroopan unionissa kiristyy, laittomalla asialla olevien on vaikeampi päästä unioniin. Mutta samalla vaikeutuu myös turvaa hakevien tai väärästä maasta kotoisin olevien, laillisilla asioilla liikkuvien matka.
Euroopan yhteisen maahanmuuttopolitiikan perustaa valetaan parhaillaan. Muutaman vuoden kuluessa päätetään, rakennetaanko perustalle piikkilanka-aita, pyöröovi vai vihreä linja. Kuinka hankalaksi EU:n alueelle pääseminen tehdään?
Jos EU:n komissio saa tahtonsa läpi, raja-aita olisi korkea, mutta siellä täällä olisi sormenjäljen ja dna:n tunnistava pyöröovi.
Uskottavalla kärsimystarinalla tai oikealla kansalaisuudella ja koulutuksella pääsee sisään, mutta muut pyöräytettäisiin nopeasti takaisin rajan ulkopuolelle.
Miksi rajavalvontaa halutaan jatkuvasti tiivistää? Maahanmuuttopaniikki johtuu muun muassa siitä, että laajeneminen siirtää EU:n rajat yhä lähemmäksi maailman kriisialueita ja viranomaiset pelkäävät hallitsematonta maahanmuuttajien tulvaa.
Suomella ei tosin oikeasti ole kauheasti huolta maahanmuuttajien tulvista, niin vähän Pohjolan perukoille päätyy tiukkojen rajojen läpi lopulta ulkomaalaisia.
Unionin huolen taustalla ovat varsinkin eteläisiin EU-maihin saapuvat siirtolaiset, jotka eivät ole turvapaikan tarpeessa, vaan hakevat parempaa elämää. Koska laillinen maahanmuutto köyhistä maista unioniin on liki mahdotonta, yhä useampi käyttää hyväkseen turvapaikkajärjestelmää päästäkseen EU:n alueelle.
EU:n virkakoneisto onkin jo saanut aikaiseksi monenlaista tiesulkua tänne haluavien ihmisten matkareitille. Esimerkiksi kuljetusyhtiöitä on alettu sakottaa, jos niiden matkustajilla ei ole kaikkia tarpeellisia papereita.
Lokakuussa unionimaat päättivät niin sanottujen turvallisten alkuperämaiden listojen valmistelusta. Listalla olevien maiden asukkaiden ei katsota lähtökohtaisesti tarvitsevan suojelua, siis turvapaikkaa.
Kansalaisjärjestöt ja muutamat poliitikot älähtivät: mitään maata ei voida pitää turvallisena kaikille ihmisille kaikissa olosuhteissa.
EU haluaa myös tietää yhä useamman maan kansalaiselta, miksi nämä oikein ovat tulossa unioniin – viisumi kiitos.
Tällä hetkellä viisumi vaaditaan 131 maan kansalaisilta. Joukossa ovat muun muassa paljon pakolaisia ja turvapaikanhakijoita tuottavat Afganistan, Irak, Iran, Sierra Leone, Liberia, Somalia ja Sudan. Näiden maiden kansalaisten mahdollisuus saada turisti-, liikematka- tai vierailuviisumi perheen tai suvun luokse on lähinnä hypoteettinen.
Viisumipakko lätkäistiin 1990-luvulla myös entisen Jugoslavian maille sillä seurauksella, ettei niiden kansalaisilla ollut mahdollisuutta paeta sotaa muualle kuin köyhiin naapurimaihin.
EU luottaa sentään, että 44 maassa asuu niin turvallisia ihmisiä, että he pääsevät tänne viisumitta.
Paraikaa unionin jäsenmaiden viisuminikkarit kiistelevät lähialueviisumista, jolla helpotettaisiin raja-alueilla asuvien työmatkoja ja sukulaisvierailuja. Ehdotuksen mukaan tällaisella monivuotisella viisumilla rajan saisi ylittää koska vain ja mistä vain.
Ei tule onnistumaan, sanoo ulkoministeriön passi- ja viisumiyksikön päällikkö Juhani Niemelä. Valvonta olisi liian vaikeaa.
Ensin menimme Pohjois-Afganistaniin. Siellä me erosimme toisistamme. Salakuljettaja sanoi: ”Koko perhe on vaikea viedä kerralla.”
[…] Muistelen aina, kun pakomatkalla tuli ikävä kotiin ja nälkä, sitten rupesin lyömään isosiskoani, ja kysyin häneltä, minne olemme menossa, missä on äitini ja miksi isoveli yhtäkkiä Venäjällä katosi. Minua harmitti kovasti, kun ei ollut isosiskollakaan vastausta kysymyksiini. Kun me kolme lähdimme pakosalle, niin toiselle siskolle kävi tosi pahasti Afganistanissa. Hän joutui naimisiin alaikäisenä talebanien aikana. Sitten sisko tuli raskaaksi. Hänen miehensä tapettiin raa`asti. Sisko parka joutui monta kertaa mielisairaalaan ja sukulaiset hoitivat lapsen. Hän on minun siskoni, jota rakastan sydämestäni ja ajattelen häntä koko ajan.
[…] Hän ei päässyt tulemaan mukaan Suomeen, koska hän oli jo 18-vuotias eikä Suomen ulkomaalaisvirasto antanut hänelle oleskelulupaa. Suomalaisten on vaikea ymmärtää, sillä meillä on elämä aivan erilaista.
Linnake-Euroopan nykymääräyksillä onkin ollut jo vaikutusta: surua ja tuskaa. Ihmisoikeusjärjestöt ovat arvostelleet byrokraattisten raja-aitojen pystyttämistä, sillä käytännössä se pakottaa turvapaikanhakijat käyttämään salakuljettajia.
Italian rannikolla kuoli juuri 17 ihmistä, jotka yrittivät maahan salakuljettajien veneellä. Samanlaisia ruumisuutisia on lipunut unionin etelärannoille tämän tästä.
Ei siitä kukaan tietenkään tykkää, eivät edes EU:n virkamiehet. Siksi esimerkiksi Italia on ajanut puheenjohtajakaudellaan siirtolaiskiintiöitä. Komissio tekee kiintiöistä selvityksen kevääseen mennessä. Jokainen EU-maa päättäisi, kuinka paljon ja millaisia maahanmuuttajia se ottaa, ja näin köyhistä maista voisi päästä unioniin helpommin laillisesti.
Italian esityksen toinen puoli on se, että siihen on koplattu takaisinottosopimukset: kun EU lupaa ottaa köyhästä maasta tietyn määrän ihmisiä töihin alueelleen, lähtömaan on sitouduttava ottamaan takaisin tietty määrä omia kansalaisiaan, jotka EU haluaa palauttaa. Sopimuksilla saataisiin väärin perustein tänne tulleet siirtolaiset nopeasti siivottua lähtömaahan.
Tuskin Suomenkaan viranomaiset haluavat ilkeyttään hylätä viisumeita ja kieltäytyä vielä kertomasta hakijalle, miksi viisumia ei annettu. Oikeusasiamieskään ei nähnyt toiminnassa mitään lainvastaista.
Siinä kohdassa vain astutaan kansallisvaltion varpaille: ihmisillä on kyllä oikeus lähteä maastaan, muttei oikeutta tulla toisen valtion alueelle.
Kyse on samasta perusjuonesta kuin muussakin maahanmuuttolainsäädännössä. Kansallinen lainsäädäntö on usein paljon tiukempi kuin mitä EU velvoittaisi. Varsinkin maahanmuuttoasioissa kansallista soveltamisvaraa on ollut pakko jättää.
Oikeusasiamies Riitta-Leena Paunio on käynyt Pietarin konsulaatissa ja pyytänyt selvityksiä viisuminmyöntöpolitiikasta. Kesällä hän vastasi tämän kirjoituksen alussa esiteltyyn valitukseen.
Kielteisten viisumipäätösten perustelujen laajuus on ”säätämättä oleva kysymys, jota ei säätele EU eikä kansallinen lainsäädäntö”, Paunio toteaa selvityksessään.
Kun viisumi evätään, syyn saisi kyllä kertoa hakijalle. Mutta koska ei ole pakko, viisumipäätöksiä ei perustella. Suomi on päättänyt viitata vain Schengenin sopimuksen pykäliin. Muissakin maissa käytäntö on kirjavaa.
Eikä laajempaan perusteluun olisi edes rahaa, konsulaatti perusteli oikeusasiamiehelle. Ja, sittenhän olisi myös epätasa-arvoista, jos vain jotkut hakemukset perusteltaisiin, konsuli Juha Virtanen jatkoi.
On siinä toki muutakin takana. Ulkoministeriön Juhani Niemelä puolustaa valtion oikeutta valita tervetulleet. Se on niin tärkeää, ettei pikkusormeakaan haluta antaa.
”Jos alamme perustella viisumipäätöksiä, seuraavaksi viisumeista saisi alkaa valittaa.”
Nyt ongelmana on tietysti se, että viisumin hakija ei tiedä, mikä hakemuksessa meni pieleen, jos hän olisikin rehellisin aikein tulossa maahan.
Ja tietysti se, että viisumi kielletään nimenomaan sellaiselta ihmiseltä, jonka uskotaan hakevan turvapaikkaa, siis kaipaavan ainakin omasta mielestään suojelua. Luulisi, että nimenomaan sellainen henkilö pitäisi päästää Suomeen. Mutta valtion suvereniteetti voittaa aina solidaarisuuden.
Ulkoministeriön logiikka on se, ettei turvapaikanhakijaksi epäiltyä voi päästää viisumilla maahan, koska edustusto katsoisi aloittavansa turvapaikkaprosessin myöntäessään viisumin. Lain mukaan turvapaikka-anomus on tehtävä heti hakijan astuttua Suomen kamaralle.
On ihme, että Suomeen on päässyt viime vuonna edes 3 443 turvapaikanhakijaa. Heistä 591 sai oleskeluluvan. Vain 14 sai varsinaisen turvapaikan.
Mutta koska kielteisiä viisumipäätöksiä ei perustella ainakaan julkisesti, kukaan ei osaa antaa tarkkoja lukuja siitä, millä eri perusteilla viisumeita evätään.
Suomen ja EU-maiden huolta on hankala ymmärtää, kun katsoo lukuja. Vuonna 2000 unionista haki turvapaikkaa 400 000 ihmistä: määrä on pudonnut puoleen kymmenessä vuodessa.
Laittomien siirtolaisten määrää ei kukaan tiedä. Viimeksi Ison-Britannian sisäministeri nostatti kohun myöntäessään, ettei heillä oikeastaan ole mitään käsitystä siitä, kuinka paljon maassa on laittomasti ihmisiä.
Joka tapauksessa maailman noin parista kymmenestä miljoonasta pakolaisesta vain viitisen prosenttia asuu EU-maissa. Suurin osa elää köyhissä maissa kriisialueiden lähellä.
Unionin alueelle jää viisumin päättymisen jälkeen tai tulee salaa rajan yli noin puoli miljoonaa ihmistä vuodessa. Se ei ole paljon, sillä ensi vuoden aikana unionialueen asukasluku kasvaa 470 miljoonaan.
Turvapaikanhakijoista noin joka viides sai oleskeluluvan suojelun perusteella tai humanitaarisista syistä.
”Geneven pakolaisia” eli YK:n pakolaisjärjestö UNHCR:n kautta tulleita ei juuri kukaan oikein halua. Ei, vaikka YK on virallisesti todennut heidän tarvitsevan suojelua, eli huijausyritystä ei tarvitsisi pelätä. Vain neljällä EU-maalla on kiintiöpakolaisohjelma. Suomi on laskenut lintukotoomme mahtuvan vuodessa 750 kiintiöpakolaista.
Nyt EU:ssa yritetään päästä sopuun kahdesta direktiivistä: toinen määrittelee sen, kuka katsotaan pakolaiseksi, ja toisessa yritetään päästä yhteisymmärrykseen siitä, millaisella menettelyllä hakemukset käsitellään.
Michiganin yliopiston professori, pakolaisoikeuden asiantuntija James C. Hathaway puhui Helsingissä Pakolaisneuvonnan 15-vuotisjuhlaseminaarissa muutama viikko sitten. Hän arvosteli sitä, miten direktiiviehdotus oli muuttunut jäsenmaiden käsittelyssä. Esimerkiksi seksuaalinen suuntautuneisuus ei enää ollut peruste suojelun tarpeelle, vaikka kaikki viimeaikaiset oikeuspäätökset ovat ottaneet toisen kannan.
Samalla tavalla tuppaa käymään muillekin direktiivi- ja lakialoitteille. Viime viikolla ihmisoikeusjärjestö Amnesty International ilmaisi huolensa joidenkin jäsenvaltioiden ehdottamista muutoksista menettelydirektiiviin. Ne voisivat käytännössä viedä turvapaikanhakijoilta oikeuden hakea tehokkaasti muutosta kielteiseen päätökseen, koska valitus ei lykkäisi käännytystä – vähän niin kuin tilanne on Suomessa pikakäännytyksen kohdalla.
Suomalainen joulupukki oli minulle ihan uusi kokemus. Kirjoitin joulupukille kirjeen, voisiko hän tuoda äitini Afganistanista tänne. Sainpas vastauksen ja siinä luki, että joulupukki ei voi varastaa ihmisiä. Petyin joulupukkiin. Sen tilalle sain muita lahjoja. Äitini ja kaksi veljeäni saapuivat Suomeen tammikuussa 2002. Taas elämäni muuttui erilaiseksi. Muutimme Turkuun Lausteen kaupunginosaan. Se oli kauhea paikka. Siinä talossa oli paljon torakoita.
Laiton maahanmuutto on vähän niin kuin piilorikollisuus: kuka siitä tietää, paljonko sitä on. Sitä ei esimerkiksi tiedetä tarkkaan, kuinka moni kielteisen turvapaikkapäätöksen saaneista on jäänyt unionin maille. Kaikissa maissa käännytyksiä ei hoideta ihan yhtä varman päälle kuin Suomessa.
Muualla dokumentoimattomia – tai laittomia – maassaoleskelijoita on joka tapauksessa kymmeniä kertoja enemmän kuin Suomessa. Esimerkiksi Välimeren maissa on aina välillä armahdettu joukoittain siirtolaisia ja myönnetty kaikille oleskeluluvat.
Moisesta sompailusta halutaan nyt EU-koneistossa eroon. Kielteisen päätöksen saaneet halutaan huitsin nekalaan nopeasti ja tehokkaasti. Sen vuoksi onkin välttämätöntä harmonisoida paluukuljetukset ja antaa ehkä vähän rahaa paluuseen ja kotiolojen parantamiseksi.
Se Suuri Tavoite tässä kaikessa on EU:lla se, että näin estettäisiin turvapaikkajärjestelmän väärinkäyttö. Nyt sen uskottavuus on rapissut, mutta tämän jälkeen huolestuneet EU-kansalaiset voisivat luottaa, että vain oikeasti hädässä olevia autetaan eivätkä vetelehtijät pääsisi nauttimaan hyvinvoinnistamme. Kaikki olisi kivasti hallinnassa ja organisoitua.
Siis teoriassa.
Kun ongelmat ovat tarpeeksi ikäviä ja vaikeita, on aina olemassa viimeinen keino: heitetään pulmat muiden niskoille.
EU:lle tärkeintä on nyt se, että myös köyhät ja sekasortoiset maat ryhtyvät hillitsemään alueeltaan pakenevien ihmisten valumista unionin alueelle. Keinoja ovat juuri takaisinottosopimukset ja esimerkiksi pohdinnat ”alueellisista suojelualueista”.
Ne olisivat vastaanottokeskuksia joko EU:n rajoilla tai kolmansissa maissa, jotka vastaanottavat paljon kohti Eurooppaa pyrkiviä pakolaisia ja turvapaikanhakijoita.
Päiväunessa keskuksissa olisi turvallista ja riittävästi ruokaa, ja turvapaikkahakemuksen voisi tehdä yhdellä luukulla. Käsittelykin sujuisi sukkelaan.
Todellisuus olisi tietysti vaikeampi. Euroopan pakolais- ja ihmisoikeusjärjestöjen neuvottelukunta ECRE selvitti keväällä, voitaisiinko Syyriassa, Turkissa, Jordaniassa ja Keniassa tutkia turvapaikkahakemuksia EU:n kaavailemalla tavalla ja siten täydentää Euroopassa tapahtuvaa käsittelyä. Raportin mukaan ainakin näissä maissa perusasiat ovat niin sekaisin, ettei suurten pakolaisjoukkojen turvallisuutta pystytä takaamaan.
EU:ta onkin syytetty ongelmanratkaisun työntämisestä oman alueen ulkopuolelle, mikä ei ole kovin solidaarista.
EU painostaakin maita, joista tulee eniten siirtolaisia, kontrolloimaan maastamuuttoa paremmin.
Esimerkiksi Isolla-Britannialla on laaja rinki attaseoita, jotka opastavat lähtömaiden virkailijoita tunnistamaan väärennetyt matkustusasiakirjat. Rahaa on annettu yhä enemmän myös lähtömaiden olojen parantamiseksi.
”Uskotaan, että auttamalla lähtömaita demokratisoitumaan, siirtolaistulvat loppuvat. Mitään takeita siitä ei ole, onko maailma näin yksinkertainen”, EU:nmaahanmuuttopolitiikasta väitöskirjaa Tampereen yliopistossa valmisteleva tutkija Markus Mervola sanoo.
Oikeusasiamies Riitta-Leena Paunio antoi tänä kesänä kannanoton, että kielteisen viisumipäätöksen perusteeksi ei riitä epäily, että hakija saattaa hakea turvapaikkaa. Mitään lainvastaista ei kuitenkaan ole edustustoissa tapahtunut.
Niinpä. Lakia ei rikota. Kyse onkin oletuksista, joihin lainsäädäntö perustuu: maahanmuutto vaarantaa turvallisuuden. Kansainvälinen rikollisuus, salakuljettajat, täytyyhän rajojen pitää.
Samaan turvallisuussekamelskaan niputetaan useimmiten kaikki Euroopan alueelle pyrkivät – ja pahimmillaan jopa vain tänne vierailulle tulevat.
Markus Mervola huomauttaa, että EU:n komissio kyllä puhuu siirtolaisuudesta myönteiseen sävyyn, mutta näkee silti laittoman siirtolaisuuden olevan syy EU:n omiin sisäisiin ongelmiin.
”Tämä trikki tehdään osoittamalla, että laiton maahanmuutto on kiinteästi yhteydessä järjestäytyneeseen rikollisuuteen. Painotetaan, että laiton maahanmuutto tuo mukanaan rikollisia asioita, kuten ihmiskauppaa. Lisäksi pelätään, että laiton status saattaisi houkutella muuhunkin laittomaan toimintaan.”
Tässä pitää huomata se, että näinhän asia on. Ihmiskauppa kukoistaa ja laittomasti maassaoleva joutuu tekemään nyt vähintäänkin pimeästi töitä. Mutta EU on päätymässä noidankehään: salakuljettajilla riittää töitä, koska unioniin ei pääse laillisesti. Unioni vastaa haasteeseen tekemällä maahanmuuton entistä vaikeammaksi, mutta muuttaa samalla salakuljettajien homman entistä tuottoisammaksi.
”Sen sijaan, että puututtaisiin niihin syihin, miksi järjestäytynyt rikollisuus menestyy hienosti EU:ssa välittämällä vaikkapa prostituoituja ja huumeita, keskitytään taistelemaan laitonta maahanmuuttoa vastaan”, Mervola toteaa.
”Toisin sanoen, painotus on omien sosiaalisten ongelmien ulkoistamisessa – syiden hakemisesta ulkoapäin turvallisuuteen vedoten.”
Siis Turussa ei mennyt kovin mukavasti. Oli tylsä ja koko ajan ikävä Lukkarilaan. Isosiskon ystävät löysivät meille asunnon Helsingistä. Se teki minut iloiseksi, kun pääsimme pois sieltä talosta. Olen kuullut, että Suomessa on harvinaista, että naapurit välittävät toisesta naapurista ja varsinkin maahanmuuttajista. Mutta kävi toisin. Naapurissa asuu todella huomaavainen ja mukava nainen. Nimeltään Tuuli Simpanen. Hän tuli heti sanomaan meille tervetuloa.
Riku Siivonen
kuvitus Marko Turunen
Otteet ovat Ahmad Razain kirjoituksesta, jolla hän sijoittui kolmanneksi Pakolaisneuvonnan Suomeen tulleille turvapaikanhakijoille järjestämässä kirjoituskilpailussa. Kilpailuun osallistuneista kirjoituksista koottu Palasina maailmalla -kirja ilmestyy loppuvuodesta Rauhanpuolustajien ja Liken kustantamana.
