Minulla on uusi naapuri. Hän on kolmekymppinen irakilainen arkkitehti, joka asuu Bagdadissa. Hänen nimensä on Salam Pax, ja olen tutustunut häneen internetissä.
Salam on hauska heppu. Älykäs ja purevan ironinen, mustan huumorin ystävä mutta myös kaunopuheinen, välillä kiukkuinen, välillä koskettavan murheellinen. Hänen analyysinsa maailmasta viiltää niin että sattuu.
En ole ainoa Salam-fani. Päinvastoin, Salam on kuuluisa: hän pitää verkossa päiväkirjaa elämästään miehitetyssä Irakissa. Päiväkirjan pidon hän aloitti jo puolitoista vuotta sitten. Nykyisin hän kirjoittaa myös kolumneja brittiläiseen The Guardian -lehteen, ja kirjoituksista on koottu kirja The Baghdad Blog.
Salam Pax (Rauha Rauha) on tietysti taiteilijanimi. Julkinen älykkyys ei ole ollut Irakissa suotavaa vuosikymmeniin, eikä perinne ole suinkaan murtunut amerikkalaisten saavuttua.
Salam on esitellyt minulle elämänsä ja ystäväpiirinsä, avannut irakilaisen nuorison arjen ja ajatukset. Seuraan jo muutamia muitakin irakilaisia blogeja, siis weblogeja, nettipäiväkirjoja.
Elokuussa Irakissa on 50 astetta lämmintä ja sähkö- ja vesijakelu tökkivät yhä. Amerikkalaiset keskittyivät suojelemaan öljyministeriötä.
Onko liikaa pyydetty, että toisella vuosituhannella maassa, jonka on miehittänyt maailman mahtavin sotilasmahti, saisi töpselistä sähköä? eräs Salamin ystävä kysyy.
Ei, vastaan ruudulle, mutta eiväthän ne saa sähköä päälle omassa maassaankaan. Hah!
Salamin toinen ystävä kuulee kahvilan tiskillä, kuinka Irakin ihmisoikeuskomission johtaja tivaa, mistä kahvilan liha tulee. Hän kun ei suostu syömään kuin shiiamuslimin teurastamaa lihaa.
Joo, kaikki ihmiset ovat tasa-arvoisia, mutta jotkut ovat tasa-arvoisempia kuin muut, eikö? Muistuttaisiko joku, miksi tarvitsemme uskontoja, Salam kommentoi.
Hyvä kysymys, myötäilen.
Salam on kuin kuka tahansa järkevä nuori, joka joutuu elämään keskellä sotaa ja absurdia ääliömäisyyttä. Ja tarkoitan tietysti: kuin kuka tahansa länsimainen nuori.
Minäkin, muka kosmopoliitti EU-ajan valio, olen hämmästynyt huomatessani, että irakilainen nuori mies on kanssani samalla aaltopituudella.
Jotkut länsimaiset surffaajat ovat epäilleet Paxia CIA:n luomukseksi, koska hän on liian ymmärrettävä ollakseen todellinen.
Ei koskaan pidä aliarvioida ennakkoluulon voimaa.
Minä luotan Salamiin. Hänellä on nykyään sivutyö henkilökohtaisena Irak-auktoriteettinani.
Kun kuulen kotimaisista tiedotusvälineistä uutisia Irakin tapahtumista, istahdan koneen ääreen. Mitä tähän sanoo Salam?
Ja Salamhan sanoo aina jotain, yleensä tuhat kertaa kiinnostavammin kuin suomalaiset tiedotusvälineet. Hän analysoi Irakin ryhmien välisiä kiistoja, kertoo lähiympäristönsä reaktioita ja liittää sivuilleen linkkejä mielestään asiallisiin Irakia käsitteleviin kirjoituksiin verkossa.
Salamin itse kertomat tarinat ovat tosin jo tarpeeksi murtamaan sydämen.
Isä joutuu ampumaan poikansa, koska kyläläiset pitävät tätä amerikkalaisten ilmiantajana. Pikkutytön veljet hakkaavat siskoaan, koska tämä on raiskattu. Amerikkalaiset sotilaat hakkaavat Salamin ystävän, koska tämä yrittää kuvata katutaistelua lehdelleen.
Olen aina inhonnut kliseisiä höpinöitä maailmankylästä ja internetin maailmaa pienentävästä vaikutuksesta. Mutta klisee mikä klisee: Salamin weblog toi maailman luokseni.
Irakilaisten ahdinko on alkanut ahdistaa; Mitä helvettiä siellä säädetään? Eivätkö ne jenkit jumalauta saa yhden maan asioita järjestykseen?
Ei se ole mikään autiomaa, siellä asuu ihmisiä! Siellä asuu ystäviä.
Ja maailmankylässä naapureista huolehditaan.
Anu Partanen
anu.partanen@helsinki.fi
Salam Paxin päiväkirja:
http://dear_raed.blogspot.com/
