Poikaystäväni osti tietokonepelin. Se ei ollut viisasta. Se oli nimittäin sotapeli, ja koska minä olin katsonut televisiosta viikkokausia Irakin sotaa, halusin rakentaa armeijan ja lähettää sen sotimaan.
Minä olin Englanti ja tietokone oli Algeria, ja koska pelasin helpoimmalla tasolla, Algeria oli ihan tyhmä. Se vain rakensi hirveän määrän moskeijoita ja taistelulaivoja eikä kehittänyt ollenkaan infrastruktuuria. Algerialla ei ollut yliopistoja eikä hienoja kaivoksia, ja sen talot olivat vain sellaista hassua hiekkaa.
Minä sen sijaan kehitin sovellettua matematiikkaa ja lääketiedettä, rakensin diplomaattikeskuksen ja vain yhden kirkon. Sitten minä koulutin kevyttä ja raskasta ratsuväkeä, keihäsmiehiä, kiväärimiehiä, upseereita ja rummunlyöjiä, ja paljon erilaisia tykkejä ja mörssäreitä.
Taistelulaivoja rakensin vain sen verran kun katsoin taloudellisesti kannattavaksi.
Minun maani oli saari, ja se täytyi linnoittaa joka puolelta. Tein saareni puolustuksesta läpitunkemattoman. Kerran algerialainen sotalaiva ampui yhden puolustustornini hajalle, mutta sen jälkeen vihollislaivojen pääsy rannikolleni vaikeutui ankaran tykistötulen ansiosta, eivätkä ne pian enää yrittäneetkään.
Saareni puolustuksen toimiessa moitteettomasti lähetin joukkoni valtaamaan pieniä saaria vihollisen rannikon edustalta. Pian kaikki saaret olivat hallussani. Tämän jälkeen Algerian valloitus oli enää suhteellisen kliininen operaatio.
Sota meni aivan suunnitelmien mukaan, paitsi poikaystävän mielestä. Hän katsoo minua silmiin ja näkee niissä vain pieniä sotilaita.
Minäkin näen vain sotilaita, tykkejä ja laivoja, ja kun hän miettii yhteistä illallista, minä valmistaudun valtaamaan Turkin tai Venetsian ja ihmettelen miksi en aikaisemmin ymmärtänyt sodankäynnin kauneutta.
ranya.elramly@helsinki.fi
Kirjoittaja on kirjailija ja poliittisen historian tutkija.
