1. Johdanto
Yksi sosiologian suurista kestokertomuksista on ollut Durkheimin ajoista lähtien ”arjen palstoittuminen” ja näin ollen myös sosiologien segmentoituminen. (Ilmonen, Sosiologia-lehti 1/2003) Sosiologien juhlimiskulttuureja on kuitenkin tutkittu yllättävän vähän. Vaikka sosiologinen tutkimus on viime vuosikymmeninä suuntautunut yhä enemmän makrotasolta mikrokulttuureihin, sosiologinen itsereflektio tästä näkökulmasta ei ole kiinnostanut tutkijoita.
Professori Riitta Jallinoja totesi Sosiologipäivien avajaispuheessaan, että sosiologien tuottamaa tietoa käytetään edelleen yhteiskunnallisen päätöksenteon apuvälineenä. Siksi onkin mielestäni tärkeää selvittää, millaisiin ryhmiin sosiologit jakautuvat. Sen voi katsoa määrittävän myös tutkijoiden tiedonintressejä.
Valitsin tutkimuskohteekseni Helsingissä pidettyjen Sosiologipäivien illanvieton ravintola Kaisaniemessä.
2. Teoreettinen viitekehys
Tutkimukseni teoreettisena pohjana ovat Turun yliopiston tutkijoiden Ismo Kantolan ja Hanna Kukkosen tutkimukset Lihatiski vai reivit? Nuorten aikuisten bilepaikan valinta Turun yössä sekä Vaihto-opiskelijoiden kokemukset suomalaisesta bilekulttuurista. Molemmat tutkimukset esiteltiin myös Sosiologipäivillä.
Kantolan tutkimus osoitti sen yllättävän tosiasian, että nuorten bilepaikkojen priorisoinnissa tärkein selittävä tekijä on oikeanlainen seura. Bilekulttuurit jakautuvat myös yhdessäoloa korostaviin ja erottautumista korostaviin kulttuureihin.
Kukkonen puolestaan sai selville haastatellessaan ulkomaalaisia (n=13) ja suomalaisia (n=18) opiskelijoita, että ulkomaalaisten mielestä suomalaiset juovat kohtuuttoman paljon.
Molemmille vastaajaryhmille oli kuitenkin yhteistä se, että hyvän bileillan tärkeimmät ainekset olivat sopiva määrä alkoholia, hyvä seura ja hyvä musiikki.
Tavoitteenani on selvittää, vastaavatko sosiologien juhlimiskäsitykset nuorten juhlimiskulttuureja.
Tutkimukseni tulos suhteutetaan kulttuurinsosiologiseen keskusteluun kulttuurin rakennemääräytyneisyydestä, josta Pierre Bourdieu on puhunut, sekä Antoine Hennionin käsityksiin kulttuurin autonomiasta.
3. Aineisto ja menetelmät
Tutkimus perustuu pääasiassa juhlapaikalla tehtyyn osallistuvaan havainnointiin sekä illan aikana tehtyihin laadullisiin haastatteluihin (n=4).
4. Tuloksia: konttaavat individualistit ja kuolaavat kollektivistit
Sijoitin juhlivia sosiologeja nelikenttään kahden muuttujan perusteella. Ensinnäkin selvitin keskusta-periferia-akselilla, onko sosiologin lähtöpaikkakunnalla merkitystä bileidentiteetin muodostumisessa. Käyttäytyvätkö turkulaiset ja jyväskyläläiset eri tavalla kuin helsinkiläiset? Toisekseen tarkastelin yksilöiden ryhmäkiinnittyneisyyttä: onko juomisen päämääränä uusi, kahden (tai joissain tapauksissa jopa useamman) henkilön muodostama tiivis yhteisö, vai onko tarkoituksena vain erottautua yksilönä, ”ei-taviksena”, muiden ”tavis-sosiologien” joukosta.
Tavis-ei-tavis-jaottelussa viittaan Helsingin yliopiston Kalle Haatasen tutkimukseen Tavikset eksentrisen yhteiskunnan kaatoluokkana ja toivona.
Alun perin tarkoitus oli myös erotella sosiologeja paljon ja kohtuudella juoviin, mutta kohtuudella juovien osuus ei olisi ollut tilastollisesti merkittävä.
Suurimpana ryhmänä nousivat esiin seuraa hakeneet periferian edustajat. Jaottelussani nimesin heidät ”Kuolaaviksi kollektivisteiksi”. Ryhmän edustajat olivat lähinnä miehiä, tyypillisesti periferiayliopiston vanhempia nuorisokulttuurien tutkijoita.
Tässä ryhmässä normina oli lasin hajottaminen jo alkuillasta sekä kaikkien hetkeksikin yksin jääneiden parikymppisten tyttöjen jututtaminen. Arkkityyppinä voidaan pitää ns. ”ismokantolaa”, jonka tyypilliseen ryhmäkäyttäytymiseen kuuluu esimerkiksi loppuillasta hitaiden tanssiminen piirissä neljän juuri täysi-ikäistyneen sosiologinalun kanssa.
Lähes yhtä suuren ryhmän muodostivat keskustasta kotoisin olevat ”Tuoppia vaille valmiit” nuoret. Tässäkin ryhmässä miessukupuoli oli yliedustettuna. Luultavasti Helsingin yliopiston suuri opiskelijamäärä selittää näiden nuorten miesten bileiden aikana syntynyttä ahdistusta. Haastatteluissa he ilmaisivat epäsuorasti huolensa siitä, että ”täällä on ihan liikaa vanhoja hoitoja”. Hekin olivat periaatteessa kollektivisteja (bilekulttuurin kielipelissä ”pesää hakemassa”), mutta estyneisyys ajoi tältä kannalta liian suureen alkoholinkulutukseen.
Kolmas ryhmä koostui periferiasta tulleista ”Konttaavista individualisteista”. Nämä nuoret tytöt hakivat rave-juhlijoiden tapaan (Kantola 2002) erottautumista habituksellaan. Trendikkäät napa-asusteet eivät kuitenkaan riittäneet, sillä esimerkiksi Marimekko-verhoihin olivat pukeutuneet vain iäkkäämmät naissosiologit. Niinpä erottautumista manifestoitiin oksentamalla ravintolan rappusilla jo alkuillasta.
Ryhmien rajat eivät aina olleet selviä. Esimerkiksi kaksi keskustayliopiston naisopiskelijaa yritti aluksi etsiä omaa pienyhteisöään (kielipelissä ”munaa”), mutta päätyivät individualisteiksi toimintaympäristön vaihduttua Kalliossa sijaitsevaan jatkopaikkaan. Siellä kyseiset toimijat kyllästyivät naisia alistavaan kauneusdiskurssiin ja poistivat symbolisena eleenä asunnon vaa’an ikkunan kautta kadulle.
Neljäs ryhmä käsitti keskustayliopistosta tulleet individualistit. Vaikka nämä yleensä vanhemmat ”seksimummot” bailasivat tanssilattialla jo kymmeneltä, toiminta keskittyi kuitenkin pääasiassa konjakin kuluttamisen suorittamiseen. Erottautumista haettiin vittuilemalla ankarasti ja salaa avajaisissa puhuneelle Raija Julkuselle, joka uskalsi väittää, etteivät sosiologit uskalla käyttää valtaa, vaan pakenevat muka-neutraalin tutkimuksen taakse.
5. Johtopäätöksiä
Tulosten perusteella en yhdy Antoine Hennionin Bourdieu-kritiikkiin. Hennionhan uskoo, että yksittäinen tilanne, esteettinen kokemus, voi luoda hetkeksi aikaa uuden ryhmän riippumatta siitä, mistä kulttuurisesta ryhmästä osallistujat ovat ”kotoisin”. Prosessi voi Hennionin mukaan luoda jotain, joka on enemmän kuin osallistujien summa.
Päinvastoin, Sosiologipäivien juhlimiskulttuuri representoi ja uusintaa kuvaa sosiologeista, jotka vetävät simona viinaa ja tuottavat yhdentekeviä tutkimustuloksia.
Riku Siivonen
