On surullinen tosiasia, että ihmisellä ei ole elämässään yhtään hyvää ikäkautta. Paitsi ehkä lapsuus, vaikka se juuri on tarkoitettu unohdettavaksi.
Nyky-yhteiskunnassa edelleen erheellisesti oletetaan, että ”nuorena se on vitsa väännettävä” ja muuta latteaa. Meillä tavataan ihailla kaikenlaisia pikkuvanhoja kravattikauloja, joilla on julkaisuluettelo ennen kuin ne ovat siirtyneet omaan pinnasänkyyn nukkumaan.
Nuoruus on kuitenkin oikeasti hölmöilyn, kaljanjuonnin ja narisemisen värittämä aika, johon kilpistyy se fakta, ettei yhtä aikaa voi olla fiksu ja hyvännäköinen.
Silti aina korostetaan, että mitä nuorempana tekee vanhoille ihmisille tarkoitettuja asioita, sitä parempi muka. Nuoriso-parka on ladattu virheellisellä luulolla, että gradu, lapsen yksivuotiskuva ja eläkevakuutus täytyy olla vierekkäin asp-lainalla rahoitetun omakotitalon Billnäs-pöydällä kaksvitoseksi mennessä. Hei kuunnelkaa, höpö höpö!
Meriittien ahnehtiminen nuorena aiheuttaa vain häpeää, myötähäpeää ja jälkihäpeää. Häpeän tunne kuuluu tietenkin elämään, mutta 35-vuotiaana on huomattavasti helpompi hävetä edellislauantaisia sekoilujaan kuin sitä kaksikymppisenä omakustanteena julkaistua esseekokoelmaa.
Perspektiivi ei nääs ole pahasta, kun alkaa toteuttaa itseään sillä kamalan luovalla tavalla. Haarakonttoristinkin pöytälaatikosta löytyy päiväkirjaa, runomittaan sullottua ahdistusta ja romaaninalkuja. Mutta koska konttorska istui aina baarissa postin sulkemisajan ohi, ne eivät päätyneet kustantamoon pilkattaviksi.
Ihmisen ei ole tarkoitus saavuttaa nuorena yhtään mitään. Nuorten tärkein tehtävä on lanseerata kieleen termejä, joita hokemalla keski-ikäiset voivat kuvitella olevansa nuorekkaita.
Nuoren ihmisen täytyy väitöskirjan kirjoittamisen, elokuvakäsikirjoituksen suunnittelemisen tai omien ainutlaatuisten ajatustensa analysoinnin sijaan keskittyä kuluttamaan nuoruusaikaansa mahdollisimman vähän aivoja rasittaen. Se tarkoittaa Goom-risteilyitä, etelänmatkoja, loputtomia tedareitten etkoja ja jatkoja, festareita ja ohi nukuttuja päiviä. Ajattelemiseen ehtii sitten paneutua keski-iässä, mikäli aivoista on jotain jäljellä.
Jos kirjoittaa parhaan romaaninsa 18-vuotiaana, päätyy nelikymppisenä kirjoittelemaan lehtiin kolumneja siitä, kuinka naisen on hyvä tuulettaa tavaraansa nukkumalla ilman alushousuja.
Jos sanoo 19-vuotiaana sokeritoppatissinä vastustavansa silikonirintoja ihan kybällä, huomaa kymmenen vuotta myöhemmin värjöttelevänsä Nordströmin klinikan ovella.
Media pullistelee tyyppejä, jotka näyttelivät parhaan pääroolinsa kaksikymppisenä, kirjoittivat unohdetun esikoisromaanin 22-vuotiaana ja kokivat 15 minuutin tv-julkisuutensa 23-vuotiaina.
Siellä ne sitten toistelevat tyhmyyksiä, jotka olisi pitänyt laukoa osakunnan teekutsuilla 15 vuotta sitten ilman, että kukaan olisi niitä kuunnellut saati painanut lehteen.
