Olipa kerran kuningas, jolla oli tytär. Kuningas puhutteli prinsessaa korokkeelta, mikä oli prinsessan mielestä huvittavaa, sillä prinsessa oli aika nykyaikainen.
Sitten kävi niin että prinsessa rakastui kuninkaan helikopterinkuljettajaan. Kerran hän ei tullut yöksi kotiin, koska he olivat menneet Tallinnaan. Kuningas kutsui tyttärensä puhutteluun.
”Missäs vietit viime yön”, kysyi kuningas.
”Virossa”, vastasi prinsessa.
”Mitä sinä Virossa teit?” kysyi kuningas.
”Olin Viron prinsessan nyyttäreillä. Me leikittiin ja katsottiin sen vaatteita.”
”Jaa jaa”, sanoi kuningas ja antoi tytön mennä.
Kuningas tiesi aivan hyvin, että prinsessalla ja helikopterinkuljettajalla oli suhde. Hän oli nähnyt heidät yhdessä. Ja Virossa ei ole prinsessaa. Toisin sanoen: kuningas tiesi prinsessan valehtelevan.
Prinsessa tiesi aivan hyvin isänsä tietävän hänen suhteestaan helikopterinkuljettajaan. Prinsessa myös tiesi isänsä tietävän, ettei Virossa ole prinsessaa. Hän siis valehteli huonosti tahallaan. Miksi?
Valehtelemalla huonosti tahallaan prinsessa tunnusti kuninkaalle suhteensa helikopterinkuljettajaan. Samalla hän tunnusti kuninkaan arvovallan. Sillä jos asiasta olisi puhuttu suoraan, olisi kuninkaan täytynyt erottaa helikopterinkuljettaja ja suuttua tyttärelleen, ihan vain muodon vuoksi, ja sitä hän ei olisi halunnut tehdä, sillä hän rakasti tytärtään, piti helikopterinkuljettajasta eikä itse asiassa kovinkaan paljon piitannut siitä kenen kanssa kukakin seurustelee, sillä hänellä oli muutakin ajateltavaa.
Kerran vuosia myöhemmin prinsessa vietti niin paljon aikaa poikaystävänsä kanssa, ettei saanut töitään tehtyä ajoissa. Jotakin flunssasta hän sopersi ja kaikki olivat tyytyväisiä. Sillä prinsessa tiesi, etteivät hallitusten ja lautakuntien sedät oikeasti halua tietää totuutta siitä, miksi tavoitteita ei saavuteta ajoissa. He haluavat, että heille valehdellaan. Näin heidän valtansa tunnustetaan.
Valehteleminen on jalo taito. Sillä ylläpidetään sosiaalisia rakenteita ja säästetään aikaa. Ja kaikille jää lopulta hyvä mieli.
