Vilkasta opiskelijapolitiikkaa hiekkalaatikon reunalta seuraillessa unohtuu joskus nanosekunniksi, että ihan kaikkia sukupolvemme edustajia ei politiikka nappaa.
Helsingin vaalipiirin nuoret kansanedustajaehdokkaat ovat hyvä esimerkki siitä, millaisia nuoria politiikka kiinnostaa. Puolet nuorista ehdokkaista on nimenomaan Helsingin yliopiston opiskelijoita tai sieltä valmistuneita.
Tuoreimman Nuorisobarometrin mukaan korkeakoulututkinnon suorittaneet nuoret ovatkin muita ikäisiään valmiimpia asettumaan ehdokkaiksi vaaleissa.
Myös äänestysaktiivisuus on sitä suurempaa, mitä korkeammin koulutetusta henkilöstä on kyse ja mitä enemmän hän ansaitsee. Tuomo Martikaisen ja Hanna Wassin tutkimus kertoo, että kaikkein vähiten äänestävät rakennusalalla toimivat 19-24-vuotiaat. Huolestua ei siis pidä vain siitä, että nuoret eivät äänestä, vaan myös siitä, ketkä nuorista eivät äänestä.
Nuorten eliitillä on sekä ehdokkaita että äänestäjiä, duunareilla ei kumpiakaan. Siinä, että ammattipoliitikoiksi haluaa hyvin koulutettuja ja yhteiskunnallisesti aktiivisia nuoria aikuisia, ei ole mitään vikaa. Mutta miten kaikkia nuoria, ei vain korkeakoulujen kasvatteja, voisi innostaa vaikuttamaan?
Kuntien nuorisovaltuustot eivät ainakaan vakuuta. Ne ovat jääneet pökkelöiksi hyväntahdonelkeiksi. Lasten ja nuorten ääni saa kuulua, jos he toivovat tarpeeksi turvallisia asioita: kivoja ilmaiskonsertteja ja rantapallokenttien rakentamisia.
Kansalaisjärjestöt ovat löytäneet oikeamman suunnan. Esimerkiksi Oranssi ry on Helsingissä tärkeä asuntopolitiikan toimija, ja Maan Ystävät on erinomainen keskustelija esimerkiksi ilmastopolitiikassa. Naisasialiitto Unionia ei voi kuin kehua siitä, kuinka rohkeasti sen toiminta on nuorten naisten käsissä. Järjestöissä nuoretkin ihmiset huomaavat, että he voivat vaikuttaa elämässään tärkeisiin asioihin.
Yhdellä ihan pikkujutullakin voitaisiin laskea äänestämisen ärsytyskynnystä: ei puhuta enää äänestämisestä kansalaisvelvollisuutena. Äänestäminen on kansalaisvelvollisuus ehkä vielä vanhemmillemme, mutta tällä sukupolvelle velvollisuudesta huokuu ikävä pakko, ja äänestämisen ajattelemisestakin tulee rasite. Sen sijaan äänestämisestä pitää puhua reilusti poliittisena tekona. Äänestäminen on teko, jolla saa itselleen valtaa. Kukapa ei valtaa haluaisi?
Anna-Liina Kauhanen
