Kainuussa on ollut kovat pakkaset ja kaikin puolin rauha maassa. Emännät ovat aloittaneet jouluvalmistelut jo lokakuussa, joten ketään eivät edes uhkaa viime hetken stressi ja kiire. Äitikin on ajat sitten leiponut pakasteen täyteen joulutorttuja, pullia, karjalanpiirakoita ja muita herkkuja sekä ottanut jouluaaton vapaata töistä. Saa sitten olla rauhassa.
Täällä ei ole tapana hötkyillä muissakaan asioissa. Sain siitä muistutuksen, kun kävin ties monennenko kerran kirjastossa kysymässä yhtä uutta käännösromaania Dinan kirjaa, jonka varasin kirjastosta heti muutettuani tänne – siis syyskuussa.
Silloin virkailija ilmoitti, että kaksi tyyppiä on varannut kirjan ennen minua. Harmin paikka, ajattelin, mutta laskeskelin, että ei jonotus kovin kauan kestä. Uutuuskirjan parin viikon laina-ajalla kirja olisi minulla alle kuukaudessa. Olinhan sentään kolmantena jonossa.
Olin koko lokakuun kolmantena jonossa. Samoin marraskuun.
Kun joulukuun koittaessa sijalukuni oli vanha tuttu, kysyin virkailijalta, että kenelleköhän kirja oikein on juuttunut. Virkailija painoi yhtä nappulaa ja totesi: ei heillä ole koko kirjaa. Ei ole kuulemma tullut vielä.
Tilattu on, mutta ei ole tullut.
Tuijotin virkailijaa tyrmistyneenä. Olin syksyllä jättänyt kirjan ostamatta, koska siitä kiskottiin ihan liikaa, ja päättänyt saada sen käsiini kirjastosta pikimmiten.
Olin ajatellut kirjaa joka viikko! Romaanista on vasta tehty kiinnostava elokuvakin, mutta ennen elokuvan katsomista minun täytyy ehdottomasti lukea kirja! Voi ei! Koko syksy on ollut yhtä piinaa, ja minkä vuoksi! Ei minkään! Voi hevosen perse!
Jos voisin muuttaa itsessäni jotakin, muuttaisin sen, että elävässä elämässä jään usein tiukan paikan tullen sanattomaksi. On vain osattomuuden mykkä hetki. Niin nytkin.
Mykkä hetki jää useimmiten muilta huomaamatta. Itse olen nähnyt niitä lähinnä elokuvissa. Silloin ihminen ei räpytä silmiään. Silmäluomet ovat auki, mutta yhtäkkiä katse kohdistuu muualle – ei fyysisesti alas tai sivuun, vaan jonnekin taakse, omaan maailmaan. Jokin sisäinen puutarha sortuu.
Tästä dramaattisesta hävityksestä huolimatta mykkä hetki ei ole pelkästään paha juttu. Silloin ihminen oppii. Ainakin minua mykkä hetki auttoi taas oivaltamaan jotakin.
En enää odota, että saisin lukea Dinan kirjan pian. Olen kiitollinen, jos saan ylipäätään joskus lukea sen.
Sitä paitsi tilanteeni voisi olla pahempikin. Kirjasta on nyt kuusi varausta. Yhtä hyvin voisin olla kuudentena jonossa. Tai vaikka kymmenentenä, kenties jopa sadantena.
Siispä otamma rauhassa. Keitämmä potut. Yhtä levollista joulua teillekin!
Anne Moilanen
anne.moilanen@pp.inet.fi
