Kun ei ole lukenut yhtään opintoviikkoa mies- tai edes naistutkimusta, on helppo nousta ennakkoluuloisena tamperelaisen ravintola Telakan portaita. Vähän huvittaakin. Keitä Miespäivillä oikein käy? Kimeä-äänisiä miestutkijoita, jotka kehottavat miestä päästämään naisellisen puolensa esiin ja puhumaan tunteistaan?
Käsiohjelmassa kysytään, missä puitteissa sukupuolet kohtaavat. Hehe, ihan missä vaan kunhan ei ole liian kylmä. Ettei miehuus kutistu.
Telakan kolmannen kerroksen pienessä teatterissa on viitisenkymmentä miestä. Kaiken ikäisiä, ihan tavallisen oloisia. Joku makaa leppoisasti penkillä hiukan krapulaisen näköisenä.
Muutama nainenkin on liittynyt joukkoon.
Näyttämöllä puhuu Vasemmistoliiton entinen puoluesihteeri Ralf Sund, nykyään tutkija. Sundin mielestä yhteiskunta sorsii miestä avioerotilanteissa. Elatusavut määrätään niin suuriksi, ettei miehellä ole mahdollisuutta asua tilavasti.
”Ja kuka lapsi nyt viihtyy yhtään pitempiä aikoja isän pienessä yksiössä, ilman omaa tilaa?” Sund kysyy. Avioerolapselta jää saamatta puolet vanhempain rakkaudesta, kun isä etääntyy.
Hmm. Ei ollenkaan huono päätelmä. Sen uskoo, kun on vieraillut omien vanhempien eron jälkeen isän pienessä yksiössä. Ei ollut teinillä kivaa.
Psykologi Olavi Pursiainen puhuu 30 vuoden parisuhdeterapiakokemuksella mutta sekavasti. Äijävitsit lentelevät ja juontajat viittaavat turhan usein ruokailun lihavaihtoehtoon.
Hypätään Petri Aarnioon. Päälle kolmekymppinen graafikko ja koti-isä aikoo pohtia normaalia parisuhdetta. Kuulostaa ennakkoon ihan saatanan tylsältä. Olisi ehkä sittenkin pitänyt tehdä niin kuin Jyrki Lehtola ja haukkua miespäivät lehdessä käymättä edes paikalla.
Mutta sitten Aarnio alkaa puhua. Siitä, kuinka hän on yksivuotiaan lapsen isä. Siitä, kuinka hän on hakannut lapsensa äitiä, jonka kanssa he ovat edelleen yhdessä. Siitä, kuinka vaikea miesten ja naisten on välillä puhua, kun samoja asioita käsitellään niin eri tavoilla. Kuinka tärkeää olisi käsiteanalyysi, jotta tiedettäisiin, mistä toinen oikeasti puhuu.
On erittäin outoa katsella lyövää miestä, joka on kuitenkin selvästi miettinyt asioita. Esimerkiksi sitä, kuinka hän toistaa omilta vanhemmiltaan oppimaansa parisuhde- ja miehen mallia. Ettei mies ole koskaan väsynyt.
Yhtäkkiä huomaan ajattelevani, että kaikkien Suomen miesten pitäisi käydä miespäivillä tai ainakin pohtia samoja asioita hiukan kansantajuisempina versioina. Siinä Jyrki Lehtola oli nimittäin oikeassa, että Miespäivien akateemiset pohdinnat ovat aika pienen piirin juttuja. Drop out -yliopisto-opiskelijakin joutuu pinnistämään aivonystyränsä äärimmilleen kuunnellessaan koti-isän käsiteanalyysia ja siirtäessään samoja asioita omaan elämäänsä.
Jos en nähnyt ihan valoa, niin pienen pilkahduksen ainakin.
Miespäivillä käy väärä yleisö: hyväosaiset. Eivät he miesliikettä tarvitse. Sitä tarvitsisivat pojat, jotka kannetaan lapsena niskasta ulos luokasta, koska he eivät osaa purkaa pahaa oloaan muutoin kuin häiriköimällä. Ja miehet, jotka alkoholisoituvat lähiöbaarissa, koska heidän pahaa oloansa on hoidettu vankilalla eikä terapialla.
Heitä ei kuitenkaan Telakan teatterissa näy.
Ai niin, ne vitsit. Kenelle on tarkoitettu Camel-kondomit? Tietenkin miehille, jotka laukeavat omia aikojaan.
Riku Siivonen
Piditkö lukemastasi?
Kuusi kertaa vuodessa ilmestyvä Ylioppilaslehti kertoo yhteiskunnan ja kulttuurin ilmiöistä ennen kuin muut ovat ehtineet niihin havahtua. Lue printtiä, tue laatujournalismia.
Tilaa tästä