Asuinalue Helsingin Malminkartanossa on rauhallinen. Kaduilla liikkuu muutama äiti lastenvaunujen kanssa, tuskin muita. Matalien punatiilisten talojen ympärillä kasvaa omenapuita. Oksat ovat liian täynnä hedelmiä niin kuin joka paikassa. Viihtyisää.
Miriam Schwartz tulee avaamaan oven, kutsuu sisään ja heittää esiliinan ohimennen naulakkoon. Kahvikupit ovat valmiina pöydässä. Sofia, 2, syöksyy eteiseen kurkkimaan vieraita.
Ollaan nuoren perheen kerrostalokaksiossa, jonka sisustuksessa ei ole Ikeasta tietoakaan: sohva vaaleaa nahkaa, pöydillä kangaskukka-asetelmia, seinillä koristeellisia peilejä ja uskonnollisia mietelauseita.
Pieni ja hento Miriam melkein hukkuu leveän romanihameen ja röyhelöpaidan suojiin. Silmät on rajattu tarkasti ja korvallisilla heiluvat täsmällisille korkkiruuveille kiertyvät kiharat.
Kun Miriam puhuu, mielikuva hentoisuudesta haihtuu: hän on suora, välitön ja aikuinen.
Miriam, tai arkisesti Mirjami, on 23-vuotias, yhden lapsen äiti, ylioppilas, kolmatta vuotta naimisissa. Juuri nyt häntä mietityttää eniten se, mihin elämässä pitäisi seuraavaksi ryhtyä.
Mirjami unelmoi opiskelupaikasta yliopistolla, luokanopettajakoulutuksessa. Tänä vuonna paikka jäi saamatta, mutta ensi vuonna yritetään uudestaan.
”Olisin tosi kovasti halunnut päästä”, Miriam harmittelee ja kaataa kahvia.
”Ei ole varmaan yhtään romania, joka olisi saanut opettajatutkinnon yliopistosta. Harva on edes käynyt yliopistoa.”
Tietenkin. Suomen noin 10 000 romanin joukossa ylioppilaatkin lasketaan vasta kymmenissä.
Sofia käy nappaamassa pöydästä keksin ja vilahtaa takaisin olohuoneeseen. Videoissa pyörii Topi-katti.
Kuluneen kuukauden Mirjami on hoitanut kotia, laittanut ruokaa ja ollut Sofian kanssa.
Töihin tekisi jo mieli, mieluiten lasten ja nuorten pariin. Edellinen pätkätyö nuoriso-ohjaajana sosiaalitoimen projektissa loppui kuukausi sitten. Tehtävänä oli vetää Malminkartanon romaninuorille vapaa-ajantoimintaa: käytiin elokuvissa, järjestettiin leirejä ja kerhoiltoja. Talven aikana voisi myös lukea kasvatustieteen appron avoimessa korkeakoulussa.
Alustavaa puhetta on ollut töistä Yleisradiolla, monikulttuurisessa Basaari-ohjelmassa ja radion romaninkielisten uutisten lukijana. Kaikki on vielä auki, mutta se käy selväksi, että Mirjami kuuluu hyväosaiseen, nousevaan romanikeskiluokkaan. Äiti, Miranda Vuolasranta, tekee töitä Romaniasiain neuvottelukunnan pääsihteerinä.
Mirjamin mies Kyösti, myös 23-vuotias, on parhaillaankin vetämässä nuortenleiriä vapaaehtoistyönä.
”Yritämme pitää nuoria pois kadulta, keksiä jotain muuta tilalle. Monien nuorten tilanne on tällä hetkellä aika heikko. Aikaisemmin ei ollut ikinä huumeita kuvioissa, nyt ne on tulleet aika voimakkaasti”, Mirjami huokailee – puhuen sujuvasti nuorista kuin ikäero olisi isompikin.
Miksi niin monen romaninuoren koulunkäynti sitten jää kesken ja syrjäytyminen uhkaa? Kuinka tyypillinen on asematunnelissa lorviva romaninuori?
”Niin paljon riippuu kotikasvatuksesta”, Mirjami korostaa.
Romanikulttuuri kasvattaa lapset korkeaan moraaliin ja vanhempien kunnioittamiseen. Arvot ovat eri järjestyksessä kuin valtaväestön samanikäisillä. Siksi romaninuoret eivät ole mukana samoissa asioissa ja harrastuksissa kuin muut teinit.
Varsinkin tytöiltä vaaditaan täysin erilaista käyttäytymistä kuin luokkakavereilta, joiden roolimalleja ovat elokuva- ja poptähdet. Mirjamia luokan tyttöjen jutut ihmetyttivät: Miten niin et välitä siitä, mitä sun vanhemmat sanoo?
”Kuri oli tosi tiukka, mä en saanut liikkua liikaa poikien kanssa.”
Kun muut joivat pussikaljaa ostarilla, olo oli joskus ulkopuolinen.
”Mietin hirveesti aina välillä, miksi mun pitää istua kotona illat. Yläaste-ikäisenä mun piti olla iltaisin kotona yhdeksältä.”
”Toisaalta mä tiesin, että mä en olisi osannut olla siellä muiden kanssa. En olisi tuntenut oloani kotoisaksi.”
Romaninuorten kouluongelmissa on usein kyse samasta asiasta: koulussa pelataan niin vierailla pelisäännöillä, että lapsi joutuu ymmälle. Jo kotona puhuttu suomen kieli on erilaista kuin koulussa: sanavarastoltaan kapeampaa, vähän vanhahtavaa tiiviin yhteisön puhekieltä.
Ekaluokkalainen saattaa ymmärtää opettajan puheesta vain osan ja päätyä siksi erityisluokalle. Ei kovin motivoivaa.
Romaninuoret hitsautuvatkin keskenään tiiviiksi porukoiksi. Vielä yläasteella Nurmijärvellä Mirjamikin oli koulun ainoa romani ja ystävät tietysti valtaväestöä. Lukiossa Malminkartanossa lähistöllä asui jo paljon tuttuja ja sukulaisia.
Nyt lähipiiriin kuuluu enimmäkseen romaneja. Muita ihmisiä ei niin luontevasti tule edes tavattua missään, Mirjami pohtii. Ellei sitten töissä. ”Mutta sielläkin mä olen ollut niin paljon romanilasten ja -nuorten kanssa.”
Vaikka olisi tottunut erottumaan joukosta koulussa ja töissä, joihinkin asioihin ei totu ikinä.
Taas vähän aikaa sitten vartiointiliikkeen mies pysäytti Mirjamin kassajonossa ja syytti kovaan ääneen varastamisesta.
”Kaikki ihmiset pysähtyivät toimissaan ja kääntyivät katsomaan kuin jotain elokuvaa. Hermostutti niin, että oli tulla kyyneleet silmiin! Mä en ole koskaan varastanut mitään.”
Takahuoneessa videokuva paljasti syyn epäilyyn: Mirjami oli kohentanut raskasta hamettaan lantiolta ja vartija hahmottanut tilanteen ilmiselväksi myymälävarkaudeksi.
Helpommallakin voisi päästä, ehkä. Romanipukuun pukeutuminen on valinta. Samalla, kun nuori tyttö päättää tunnustaa omaa kulttuuriaan julkisesti, hän valitsee loppuiäkseen myös leimautumisen, syrjinnän ja sen, että työnsaanti vaikeutuu.
Vanhemmat neuvoivat Mirjamia, että päätös kannattaisi lykätä lukion loppuun. ”Mutta mä olin täällä melkein viimeinen, jolla ei vielä ollut hameita.”
Mirjami ei malttanut odottaa. Abikevään viimeiset kuukaudet hän kuunteli prinsessakommentteja koulun käytävillä ja yritti mahtua pulpetin taakse isossa hameessa.
Toista vaihtoehtoa hän ei silti edes harkinnut. ”En mä voisi elää itseni kanssa niin, että kieltäisin sen, mikä kuuluu kaikista näkyvimmin kulttuuriini.”
Tilanne on epäreilu: hylätäkö oma kulttuuriperintö vai tulla syrjityksi?
”Just noin mä sen ajattelen”, Mirjami toteaa rauhallisesti ja alkaa pukea Sofialle ulkovaatteita.
Lapsi autoon ja helmat jotenkin ratin taakse. Illaksi Mirjami ajaa Pikku-Huopalahteen vanhempien, Mirandan ja Urpon luokse. Perhe on rakas. Vaikka Mirjamilla on ”omat huoneet”, oma perhe ja koti, vanhemmilla tulee käytyä monta kertaa viikossa.
Kaksi viikkoa myöhemmin Mirjamilla on uutisia. Pikkusisko Milaja, 18, kulkee ensimmäisiä päiviään romanipuvussa. Siskoaan tummempi ja räiskyvämpi Milaja on innoissaan.
”Lauantaina laitoin hameet. Mulla on selkä aivan kipeänä, oikein pistelee lihaksia!”
”Niin se on aina! Ensimmäiset kaksi viikkoa menee siihen painoon tottumiseen”, Mirjami vahvistaa.
Lähihoitajaksi opiskeleva Milaja asuu vielä vanhempien luona, samoin kuin vuotta vanhempi Henry-veli, josta tulee pianonvirittäjä.
Vanhempien koti on toisinto Mirjamin asunnosta: nahkasohvat, kukka-asetelmat ja komeakehyksiset peilit samaa tyylisuuntaa. Puhe pulppuaa valtoimenaan tyttöjen laittaessa kahvipöytää. Hameista riittää juttua.
Paitsi että puku on painava ja sitä tuijotetaan, sen hankkiminen vaatii myös rahaa. Milaja tienasi omansa puurtamalla koko kesän Koskelan sairaalassa, hän hoiti vanhuksia ja aivovammapotilaita.
Kun puku sitten oli kaapissa valmiiksi hankittuna, se oli helppo vetäistä päälle hetken mielijohteesta, ilman sen kummempia juhlallisuuksia.
”Ja sitäpä ei ihan heti pois otetakaan”, Milaja nauraa. Mutta miten kymmenen kilon hameissa jaksaa enää nostella mummoja sairaalassa?
”Ei siellä saa näitä käyttääkään. Periaatteessa voin kyllä käydä töissä muissa vaatteissa, pitää vaan olla varovainen, ettei kukaan näe.” Kukaan – siis tuttu tai tuntematon romani.
Kulttuurin nyanssit aukeavat vähitellen, sivulauseissa. Esimerkiksi miestään Mirjami ei juuri mainitse kuin kysyttäessä.
”Mehän ei puhuta näistä asioista”, hän selittää. Siis parisuhteesta, naimisiinmenosta tai lapsen syntymästä.
Viittaukset sukupuolisuuteen ovat sopimattomia eivätkä istu varsinkaan nuoren naisen suuhun. Ainakaan vanhempien ihmisten tai vastakkaisen sukupuolen kuullen. Häitäkään ei juhlita koko suvun voimin, vaan yksiin muuttaminen on nuoren parin oma asia.
Kun vanhemmat ovat poissa, voidaan puhua tyttöjen asioista. Mitä romanitytöt tekevät lauantai-iltaisin?
Kavereiden ja sukulaistyttöjen kanssa kyläillään. ”Me yleensä lauletaan paljon, kuunnellaan musiikkia. Välillä tulee poppia, välillä tulee suomalaista iskelmää, sehän on tosi hyvää tanssimusiikkia. Ja välillä romanimusiikkia.”
Joskus käydään ravintolassa, tansseissa tai karaokessa. ”Mutta jos me johonkin lähdetään, niin yleensä elokuviin. Vain muutamaan baariin pääsee varmasti sisään. Ei sitä jaksa loputtomiin, että pääsee sisään vain räkälöihin”, Mirjami mainitsee.
Hämmästyttävän moni portsari on yhä autuaan tietämätön siitä, että romanipuvun perusteella syrjiminen on rikos, josta voi rapsahtaa sakot sekä työnantajalle että ovimiehelle itselleen. Kyllä sä voit tänne tulla mutta jätä hame narikkaan, on klassinen tervetulotoivotus, jota ei aina jaksa ottaa huumorilla.
Vaikka kaupungilla käydään toisinaan, alkoholinkäyttö on tytöille tabu.
”Se on ihan ehdoton! Pojilla se on enemmänkin niin, että kunhan ei tule kännissä vanhempien ihmisten eteen.”
Muutenkin pojat saavat mennä ja tulla, tyttöjen paikka on kotona. ”Eli tytöillä ei ole omaa elämää! Sitten kun ottaa miehen, se on niin kuin menis vankilasta toiseen vankilaan!” Milaja heittää ja nauraa päälle. Nauru ei aivan peitä pientä kapinaa.
”Ei se kaikilla noin ole”, Mirjami protestoi. ”Esimerkiksi Milajalle puhutaan koko ajan siitä että… ” Milaja jatkaa saumattomasti: ”… ei tarvitse ottaa miestä sen takia, että pääsisit katsomaan maailmaa. Kyllä sä saat olla vapaasti ja ottaa vaikka omat huoneet, saat olla itsenäinen.”
Kun alkaa hämärtää, rauhallinen tyttöjen ilta vaihtuu äkisti äänekkääksi sukukokoukseksi. Isä Urpo käväisee eteisessä, tuo Mirjamin tyttären Sofian ja lähtee saman tien. Helena-täti tulee käymään lastensa, parikymppisen Dianan ja pienen Ternon kanssa.
Äiti palaa töistä, Helsingin sosiaalilautakunnan kokouksesta, ja päivittelee, leipoisiko ensin vai pesisikö pyykit. ”Vähän harmittaa. Hävittiin niukasti.” Kokouksessa on puitu vanhusten kotipalveluiden säästöjä.
”Ette te tähän aikaan enää rupea leipomaan”, Milaja huolehtii. Mirjamin puhelin pirisee jatkuvasti, ranteessa puseron hihan alla.
Aikuisten naisten läsnäolo rauhoittaa kuitenkin sisarukset. Äiti ottaa paikan keskeltä sohvaa ja pitää tilanteen lankoja käsissään, tyttäret istuvat huoneen reunamille ja puuttuvat puheeseen vain harvakseltaan.
Äiti kyselee Milajan autokoulusta ja Mirjamin opiskelusuunnitelmista. Kun koulutuksesta puhutaan, Mirjamista kuoriutuu suorapuheinen tuleva poliitikko, äitinsä tytär, joka latelee sellaisia käsitteitä kuin koulutusmotivaatio ja kulttuurinen tuki.
Mirjami haluaisi romaninuorille oman kiintiön edes joihinkin korkeakouluihin. Jos ovet opettajan ammattiin eivät aukea reilun kahdeksikon lukiokeskiarvolla, ei ole ihme, että romaneja ei vielä nähdä yhteiskunnan vastuupaikoilla.
”On turhauttavaa, etten pääse eteenpäin, vaikka olen yksi harvoista ylioppilaista. Nythän romaneilla ei ole minkään näköisiä vaikutusmahdollisuuksia politiikassa tai sosiaalipolitiikassa! Jos mä pääsen tekemään tv- tai radiotyötä, niin haluan kyllä tehdä muutaman asian selväksi.”
Miranda-äiti myhäilee vieressä. Hän luottaa tyttäriensä elämänvalintoihin, vaikka väittää samalla, ettei ole pyrkinyt näitä kovin määrätietoisesti ohjailemaan.
Koulutuskiintiöistä hän on samaa mieltä: nyt eletään ylimenokautta – kouluttautuminen ja ammatin hankkiminen kiinnostaa yhä useampaa romaninuorta. Nyt jos koskaan tarvittaisiin tukea sille, että heitä päätyisi myös korkeakouluihin.
Samalla vähemmistö tulisi tutummaksi valtaväestölle: romani viraston tiskin takana, opettajana tai yliopiston käytävällä ei olisi enää kummajainen. Eikä yhteisö näyttäisi niin sulkeutuneelta ulospäin.
Aiemmin sulkeutuminen oli tietoista. Vielä 70-luvulla romanit pyrittiin sulauttamaan valtaväestöön, ja monet vanhemmat suhtautuivat kielteisesti lasten koulunkäyntiin siksi, että oman kulttuurin pelättiin rapautuvan.
Nykyään puhutaan integraatiosta, ei assimilaatiosta eli sulautumisesta. Silti jokainen romaninuori joutuu miettimään, jaksaako kantaa näkyvästi oman kulttuurinsa tunnusmerkkejä ja samalla lähteä aktiivisesti mukaan yhteiskunnan toimintaan. Siihen vaaditaan lujaa itsetuntoa ja viileitä hermoja.
”Saa tottua olemaan kuin kala akvaariossa”, Miranda kuvaa omia kokemuksiaan. Moni tyttö jättää hameet pukematta.
Kirkas sunnuntai-iltapäivä Kannelmäessä. Ovessa lukee Hagert, kauniisti puulaattaan kaiverrettuna. Isoisä Pekka täyttää 68. Helena ja Miranda ovat kutsuneet suvun koolle. ”Vain ihan lähisuku, me sisarukset ja meidän perheemme. Vaikka siitähän tulee jo melkein sata ihmistä”, Miranda nauraa.
Pienessä kerrostaloasunnossa on väkeä kymmenittäin ja pöytä koreana. Milaja ja Diana tiskaavat isot esiliinat edessä.
Naiset ovat ryhmittyneet keittiön tuntumaan, miehet olohuoneeseen. Se kuuluu asiaan. ”Onko akat syöneet mitään?” keittiön puolelta huudellaan jo kolmatta kertaa sivusohvalla istuvalle riville vanhempia rouvia.
Olohuoneessa, miesten puolella, seurataan televisiosta yleisurheilua ja käydään parvekkeella tupakalla. Terno esittelee Pekka-ukille keltaista kännykkäänsä.
Ruokapöytä muistuttaa olennaisesta, kaikessa tuttuudessaan. Perussuomalaista juhlaruokaa: Perunaa ja paistia. Suolalohta, sienisalaattia, maksapasteijaa. Täytekakkua ja kahvileipää.
Mirjami ei elä kahden kulttuurin välissä – kuten ei kukaan muukaan Suomen romaneista. Hän elää suomalaisessa romanikulttuurissa. Miten Mirjami itse sanoikaan?
”Mulle on tärkeää, että ihmisiä arvostetaan omana itsenään, ei ulkonäön perusteella. Valtaväestön nuoret eivät ajattele näitä asioita niin paljon, koska heidän ei tarvitse. Heidät otetaan yksilöinä.”
Noora Jokinen
kuvat Henna Aaltonen
