Häpeä ei hellitä

T:Teksti:

Iso siilitukkainen mies vaikuttaa kiltiltä ja lempeältä. Hän istuu kahvilan pöydässä Helsingin rautatieasemalla ja juttelee kohteliaasti. On vaikea pitää mielessä, että hän on istunut vankilassa väkivaltarikoksista, kuulunut Tukholman kansallissosialistien kärkikaartiin ja tienannut rahansa murtokeikoilla ja velkojen perinnällä. Silloin Kent Lindahl painoi 110 kiloa, voimaharjoitteli ja pumppasi itsensä täyteen kasvuhormoneja.
    Neljä vuotta sitten hän perusti Ruotsissa Exit-järjestön, joka auttaa nuoria irrottautumaan skinijengeistä ja niiden väkivaltakulttuurista. Järjestön malli löytyi Norjasta. Ruotsissa ohjelmaan on osallistunut noin 180 entistä uusnatsia.
    Kun Lindahl nostaa kahvikuppia, ruutupaidan hihansuista vilahtavat käsivarren mittaiset tatuoinnit. Niitäkään ei huomaa, ellei erikseen tajua tuijottaa.

Istumme kahvilassa,
koska Lindahl on tullut Suomeen esittelemään elämäkertakirjaansa Exit – irti natsismin kahleista. Kansien väliin on ladattu kolmesataa sivua kylmää lapsuutta, väkivaltaisia teinivuosia, skini-ideologian vetovoimaa ja huumehuuruja.
    Miltä tuntuu myydä tarinaa vihasta, ylemmyydentunnosta ja alempina pitämiensä ihmisten silmittömästä hakkaamisesta, kun sattuu olemaan itse päähenkilönä?
    ”Ruotsalainen kustantajani ei pidä minusta erityisemmin”, Lindahl aloittaa. ”He olisivat halunneet minun osallistuvan kirjan myyntiin enemmän, ottavan sitä mukaan kouluihin ja luennoille. Olen kieltäytynyt tekemästä sitä.”
    Kirja ilmestyi ruotsiksi kaksi vuotta sitten. Keväällä se julkaistiin Saksassa ja nyt Suomessa. Julkisuus kiusaannuttaa Lindahlia edelleen, samoin kuin koko kirjahanke – joka muuten oli kustantajan idea, ei Lindahlin itsensä, mies korostaa.
    Hän ei ole halunnut sankariksi. Rumalla menneisyydellä rahastaminen tuntuu hänestä edelleen moraalisesti väärältä. Ei voi olla hyväksyttävää ryhtyä julkkikseksi sen takia, että on entinen väkivaltarikollinen.
    Eniten Lindahlia pelotti se, että joku riittävän typerä teini pitää skiniskeneä tyylikkäänä ja ottaa hänestä mallia.
    ”Toistaiseksi kukaan ei kuitenkaan ole sanonut, että kirja olisi cool”, hän virnistää sarkastisesti.
    Oman elämäntarinansa sijaan hän olisi halunnut kirjoittaa enemmän siitä, mitä vanhemmat, sosiaaliväki, poliisi ja opettajat voivat tehdä, jotta samanlaiset tarinat eivät toistu. Mutta eihän sellainen myy, Lindahl nauraa.

Silmitön hakkaaminen kuvaa parhaiten sitä, mitä Lindahl touhusi Tukholman kaduilla päästyään nyrkkeilysalin ja kavereiden kautta mukaan skinikuvioihin. Tappeluita, joissa potkittiin maassa makaavaa uhria neljä yhtä vastaan ja lyötiin lopuksi täydellä viskipullolla päähän. Kohteena mutiaisia, hippejä ja narkkareita – tai ihan ketä tahansa tielle nyt sattuikin väärällä hetkellä.
    Kyse oli rotusodasta, mutta myös yleisestä sodasta, jota käytiin yleensä vahvassa humalassa jotakin hahmotonta uhkaa vastaan. Väkivaltaan tottui; oikeastaan se tuntui hyvältä.
    Tuntui, kuin olisin kasvanut sisältäpäin, Lindahl kuvaa ensimmäistä skinitappeluaan.
    Seuraavina vuosina kasvoin varmaan kolmimetriseksi, pari senttiä jokaisessa voittamassani tappelussa. Mielessäni liitin nämä asiat aina lapsuuteni leikkeihin muovisilla saksalaissotilailla. Saattoi olla aika röyhkeää rinnastaa saksalaisten taistelut itärintamalla ja maassa makaavaa reppanaa potkiva hujoppi. Oikeastaan sellainen oli pirun raukkamaista. Se ei kuitenkaan juolahtanut minun tai kavereitteni mieleenkään. Mehän olimme valiojoukkoa.
    Väkivallan perusteli aate, joka ylisti suoraselkäistä germaanirotua ja haaveili vallankumouksesta. Pirstaleinen alakulttuuri onnistui levyjen, bändikeikkojen ja lehtien kautta luomaan tunteen yhteisyydestä, jota sitten julistettiin sekoilemalla kännipäissä kaupungilla.
    Silmitöntä hakkaaminen oli siksikin, että nuorella Kentillä oli silmissään sen verran hajataittoa, että hän aloitti tappeluita vain pelatakseen varman päälle. Ilman silmälaseja ei nähnyt, suhtautuivatko ihmiset häneen ystävällisesti vai vihamielisesti.
    Silmälaseja taas ei kadulla jengikuvioissa tehnyt mieli käyttää, etenkään, kun koko väkivaltaura oli lähtenyt käyntiin ala-asteella Årstan lähiössä. Rillipäätä kiusattiin, ja rekkakuski-isä asennekasvatti pikkupoikaa tehokkaasti: Lyö kasvoihin, sillä pärjää.
    Ja kyllähän sillä pärjäsi, sen jälkeen kun tajusi, että koulussa on valittava, onko kiusaaja vai kiusattu. Meno jatkui saumattomasti kouluhäirikön roolissa. Kun amisopinnot hitsarilinjalla eivät napanneet, Lindahl ajautui töihin postiin, missä oppi lähinnä juomaan reippaasti alkoholia.

Kuulostaa tutulta. Mieleen palaavat tutkijoiden perinteiset tulkinnat skiniliikkeestä: päähän potkittuja työväenluokan poikia, jotka tarvitsevat itselleen elämänalueen, jolla pärjätä.
    Lindahl itse ei syty näille tulkinnoille. Hänen keskeinen missionsa on vastustaa liian yksinkertaisia väittämiä uusnatsismista ja sen syistä.
    Yhtä helppoa kuin selittää uusnatsismia sosiaalisilla syillä, on hakea vastauksia nuorten psykologisesta kehityksestä. ”Olen kuullut sanottavan, että kyse on isättömistä ongelmaperheiden pojista. Ajatellaan, että jos voimme antaa heille rakkautta, heistä ei tule uusnatseja. Tämäkin on typerä ajatusmalli.”
    Mahdollisten syiden, motiivien ja taustojen lista on loputon. ”Joillain tyypeistä, joita autamme, on erittäin huono perhetausta, joillain taas erittäin hyvä. Jotkut ovat saaneet turpaansa maahanmuuttajilta ja päätyvät siksi vastapuolelle. Osa uskoo aidosti liikkeen poliittiseen sanomaan.”
    Lindahlin omalla kohdalla selittävien tekijöiden lista on ainakin yhtä pitkä. Tavallaan väkivallan juuret löytyvät kolmen vuosikymmenen takaa Årstan lähiöstä, jossa aikuiset jättivät puuttumatta lasten keskinäisiin pieksäjäisiin. Empatiakyky katosi.
    Lisäksi tapaus Lindahlin rakennusaineiksi tarvittiin innostus sotapeleihin ja -historiaan sekä armeija, jonka aikana Lindahl luki Nietzscheä, nautti tiukasta kurista ja poseerasi peilin edessä automaattikivääri sylissä. Ja kokoelma kirjallisuutta Waffen-SS:stä, Ruotsin suurvalta-ajan sodista ja ristiretkistä.
    Syntyi poliittisesti suuntautunut, historiatietoinen älykköskini. Vaikka eihän lukeminen tietenkään vähentänyt mätkimisen määrää.

Miten sitten tullaan entiseksi uusnatsiksi? Exit-järjestön työssä olennainen askel on saada liikkeestä irti pyristelevät nuoret oivaltamaan, että yksilö on aina itse vastuussa tekemästään väkivallasta. Toisen ihmisen hakkaaminen ei voi olla vahinko, vaan se on aina valinta.
    ”On vaarallista vältellä kysymystä henkilökohtaisesta vastuusta, oli kyse sitten uusnatsista, tavallisesta rikollisesta tai narkkarista”, Lindahl sanoo.
    Tätä vastuuta vältellään, jos keskitytään yksipuolisesti tekijän sosiaalisiin tai psykologisiin taustoihin. Jos maahanmuuttajanaisen hakannut teinipoika alkaa syyttää teosta vanhempiaan, yhteiskuntaa tai koulua, hän myös lakkaa etsimästä syitä omasta itsestään. Perustavat ajatusrakenteet eivät muutu.
    Lindahlille itselleen kansallissosialismia pahempi koukku oli lopulta aatteen ympärille pesiytynyt päihde-, rikos- ja väkivaltakulttuuri. Toisen vankilareissunsa jälkeen hän sai tarpeekseen skinipiireistä, mutta upposi entistä syvemmälle Tukholman huume- ja rikolliskuvioihin.
    Natsi-ideologia oli alkanut tuntua Lindahlista epäjohdonmukaiselta jo aiemmin: italialaiset tai kreikkalaiset skinit olivat aateveljiä, mutta samoista maista tulleet maahanmuuttajat yhteiskunnan mätäpaise.
    Lisäksi Lindahlin äiti sairastui parantumattomasti syöpään, kun poika oli toista kertaa vankilassa. Lindahl sai luvan käydä tapaamassa häntä sunnuntaisin, mutta äiti ei halunnut muiden sukulaisten näkevän poikaansa, koska häpesi liikaa.
    ”Äiti teki siis kuolemaa, eikä halunnut tavata minua, koska uskoin mihin uskoin.”
    Hitlerin rintakuva sai lähtöpassit piirongin päältä. Aatteen tilalle tuli murtokeikkoja, laittomia portsarin töitä, väkivaltaisia perintähommia ja kovia huumeita; kuluttavaa ja repivää elämää, johon liittyi jatkuva kiinnijäämisen pelko.
    Toisaalta tuli myös Lindahlin elämän ensimmäinen vakava ihmissuhde, voimakastahtoinen nainen, joka kyllästyi tarpeeksi miehen järjettömään elämäntapaan. Jatko on puhdasta pelastumistarinaa: kolmikymppinen Lindahl hankkiutui aikuislukioon ja yliopistoon, tuli isäksi, rimpuili itsensä irti huumeista ja päätyi pitämään rasisminvastaisia luentoja.

Työ Exit-liikkeessä on Lindahlille tapa pysyä tolkuissaan, yrittää hyvittää jotain sellaista, mikä ei ole hyvitettävissä. Oman vastuunsa kanssa hän on joutunut kasvokkain tavatessaan entisiä uhrejaan, joskus aivan sattumalta.
    Kun seminaarissa vastapäätä istuu ihminen, jolle on itse aiheuttanut fyysisiä vammoja, sanat käyvät vähiin.
    ”Olen yrittänyt välttää selittelyä. Olisi aika halpaa pyytää anteeksi, sanoa että olen pahoillani ja että kyse oli vahingosta. Voin vain sanoa, että tein sen, ja että tein sen tarkoituksella. Koska kuuluin liikkeeseen johon kuuluin, se oli täysin luonnollinen teko. Silloin olin mielestäni oikeassa.”

Noora Jokinen

kuva Annika Lohi