Lähdetäänpä liikkeelle Anita Sepän näkemyksistä feministisestä avantgardesta. Estetiikan tutkija Sepän mukaan sekä nykyavantgardistit että postfeministiset ajattelijat etsivät aktiivisesti mahdollisia esteettisen vastarinnan muotoja, joista suosituimpia ovat erilaiset sukupuolensekoitusleikit ja liioittelevat jäljittelyt.
Niin kuin vaikkapa Carolee Schneemannin Interior Scroll -teos. Siinä Schneemann maalasi alastoman ruumiinsa ääriviivat tekstimuotoista ohjetta seuraten ja veti tämän jälkeen vaginastaan esiin toisen tekstin, joka kommentoi miesten ja naisten erilaisia tapoja havainnoida.
Tämän jälkeen voitte ymmärtää, että tunteet ovat aika hämmentyneet, kun laittaa Sepän tänä vuonna ilmestyneen esikoislevyn soittimeen. Sen hän on tehnyt nimellä Liisa Lux. Mitähän sieltä tulee? Kenties proge-henkistä tykitystä patriarkaalisen yhteiskunnan mätäpaiseista?
Ei. Musiikki ei kuulosta vaginasta reväistyltä. Tule lähemmäs, syliini mun/ niin näet kuinka suurennun, sylissäsi, 32-vuotias Liisa Lux maalaa.
Taustalla soi erittäin hyvä bändi, Suomen parhaimmista studiomuusikoista koottu. Popahtava, mutta ei iskelmällisen imelä soundi toimii. Tämähän groovaa!
Vaikka Liisan ja Anitan maailmat kuulostavat kovin erilaisilta, niin jossain pisteessä ne kuitenkin kohtaavat. Loppujen lopuksi väitöskirjan kirjoittaminen ja biisin tekeminen ovat samantyyppisiä prosesseja.
”Molemmissa on alussa tyhjä sivu. Mielessä on ongelma ja kädessä palikat sen ratkaisemiseen. Lopputuloksessa pyrkii vain sijoittamaan palikat parhaalla mahdollisella tavalla”, Seppä kuvaa.
Koska hän on työssään Helsingin yliopistossa ja Taideteollisessa korkeakoulussa tutkinut paljon kuvataiteita, myös omat kappaleet muotoutuvat mielessä usein kuviksi, varsinkin miksausvaiheessa. Jos kappale vaikuttaa liian täyteen maalatulta, siihen täytyy saada lisää valkoista paperia, musiikissa siis hiljaisuutta.
”Joskus saattaa ajatella, että tämä kappale kaipaa punaista pistettä.”
Se voi taas olla esimerkiksi J. Karjalaisen bändistä tutun Pekka Gröhnin wurlitzer-kosketinsoitinkuvio.
Tutkijan tarkkuus aiheuttaa tosin joskus ongelmiakin. Itsekseen työskennellessään hän on oppinut itsekriittiseksi ja tarkaksi. Siksi pedanttinen Anita saattaa tulla esiin, kun Liisa Lux kuuntelee studion sohvalla miksaajan näkemystä.
”Tuli piiskattua kavereita tekemään joitakin asioita uudelleen, vaikka olikin ilo työskennellä niin ammattitaitoisen porukan kanssa.”
Ei kai siis ihme, että levyn tekemiseen meni kolmatta vuotta. Kokemuksen puutettakaan ei voi syyttää: Seppä on laulanut ja soittanut bändeissä 1980-luvulta saakka. Liisa Lux syntyi kuitenkin vasta nyt.
”On aika kiva saada antaa itsellensä uusi nimi ainakin kerran aikuisena. Se oli muuten alun perin Liisa Luxemburg, mutta se oli vähän vaikea.”
Sen verran feminismitutkija on musiikkimaailmassa pyörinyt, että tietää sen miehisyyden.
”Onhan taiteellisen nerouden myytti liitetty aina miehiin. Minullekin on sanottu, että kivasti laulat, pistetään pojat töihin ja tehdään sulle biisit. Se oli aika hämmentävää, eihän nainen musiikkimaailmassa nyt niin uusi asia ole.”
Anita – tai siis Liisa – teki kuitenkin itse kappaleensa ollessaan tutkimusvapaalla Berliinissä vuonna 1998. Sanat kappaleisiin on tehnyt runoilijaystävä Helena Sinervo, ja tuotannosta vastasi pitkän linjan muusikko Eeva Koivusalo.
”Kyllä sitä levyä on ihan kehuttu lehdissä. Sitä minä en kyllä tiedä, paljonko painos oli tai paljonko sitä on myyty”, Seppä sanoo.
Pelkkää tutkijaterapiaa levy ei kuitenkaan ole. Haave soolourasta on kypsynyt pikku hiljaa, ja musiikki saattaa tulevaisuudessa olla yhä tärkeämpi osa Anita Sepän elämää.
”Syksyksi pitäisi järkkäillä jo keikkoja. Mutta vasta väitöskirjan valmistumisen jälkeen siihen on oikeasti aikaa.”
Väitöskirja käsittelee muuten sitä, miten elämä voi olla taidetta.
Riku Siivonen
