Ranskalainen hukkuu ketsuppikasaan McDonaldsissa. Autot ovat pihalla parkissa; välillä täytyy tankata, että jaksaa taas ajaa. Parikymppiset miehet juttelevat huolettomasti äsken nähdyn kolaripaikan tapahtumista. ”Näittekö, siellä oli vielä jalka romujen keskellä, vaikka ambulanssi oli jo lähtenyt”, joku huomauttaa.
Porukka kuuluu samaan itähelsinkiläisen kaahailuklubiin. He viettävät iltansa autojaan korjaten ja virittäen, kruisailemalla niillä pitkin katuja tai ajamalla kisoja liikenteen seassa. Kun ajelee ympäriinsä tuntikausia, osuu usein myös onnettomuuspaikoille. Se on kruisailijoista erityisen kiinnostavaa. Saattaahan kolarin jäljiltä löytää sopivia autonosia, tai sitten voi analysoida onnettomuuden syytä: Huono kuski, itsemurha, ylinopeus, kuljettajaa häiritty. Jarrutusjäljistäkin voi päätellä jo paljon.
Pojat tietävät, mistä puhuvat. Jokaisella on takanaan useita kolareita. He osaavat myös ajaa kolarin niin, että vastapuoli joutuu maksamaan heidän aikaisemmin hankkimiensa lommojen korjaukset. Mutta itselle tai kavereille sattuneista onnettomuuksista ei puhuta. Ei, vaikka yksi kaveri kuoli järjettömän kaahauksen seurauksena. ”Lähdetään Lahteen. Viimeinen perillä maksaa kahvit”, porukka päättää. He hyppäävät autoihinsa ja kiihdyttävät moottoritielle.
Hampurilaishetkessä oli mukana myös Helsingin yliopiston sosiologian laitoksen tutkija Heli Vaaranen. Tilanne oli hänelle tuttu: Vaaranen vietti neljän vuoden aikana kymmeniä viikonloppujansa autoilevien nuorten miesten kanssa. Väitöskirjansa vuoksi hän pelkäsi henkensä edestä tunnelikisassa, istui autossa 16 000 kilometriä ja puhui tuntikausia koneista ja seksistä selvittääkseen, mistä touhussa oikein oli kysymys. Miksi nuoret kuskit riskeeraavat oman ja sivullisten hengen?
Kenttätyönsä aikana Vaaranen piti päiväkirjaa: Nipe pysäytti auton satama-alueella ja vilkaisi minuun. Hänen katseensa oli suoraan sanottuna hullu. Hän painoi kaasun pohjaan. Renkaat ulvoivat, ja liimauduin penkkiini. Nipen 1980-luvun alun Opel Ascona kiihtyi nollasta sataan seitsemässä sekunnissa. Nipe oli päättänyt tehdä ”tunnelitestin” kysymättä minulta.
Pieniä kaahailuklubeja on pelkästään Helsingissä parikymmentä. Nuoret ajavat kilpaa tietylle huoltoasemalle tai haastavat toisia autoilijoita kiihdytyskisaan. Mitä hurjempia temppuja on tehnyt, sitä enemmän arvostusta saa kavereilta. Kovien vetojen joukkoon lasketaan esimerkiksi poliisin pakeneminen tai nopeusennätys Uudenmaankadun tunnelitestissä.
”Näillä nuorilla ei ole mitään menettävää. Monella on isot velat kolareista, eikä tulevaisuus näytä tarjoavan juuri mahdollisuuksia hienoon uraan”, Vaaranen sanoo. Kaikki ovat työläisperheiden lapsia. Kotona arvostetaan käden taitoja, ja ajoharrastus saa jopa kannustusta. Päivisin he ovat töissä kuljetusfirmoissa tai muissa pienipalkkaisissa töissä. ”Kun joka paikassa on yhteiskunnan pohjimmainen ja päähän potkittu, öisessä liikenteessä he ottavat arvostuksen väkisin. Muut pelkäävät näitä hurjastelijoita; he ovat hetken aikaa kuninkaita.”
Autonromun saa ostettua vaikka tupakka-askilla, ja omilla ja kavereiden taidoilla romuista saadaan korjattua kulkeva peli. Auton ulkonäöllä ei ole väliä. Usein menopelit ovat tarkoituksella rujoja, huonosti maalattuja ja rämiseviä. ”Se on sellaista teinien koiranleukailua. Oikeasti ainoastaan hetkellinen teho ja kiihtyvyys merkitsevät”, Vaaranen selittää. Ei tarvitse kauan miettiä, ketkä ovat näiden poikien sankareita. ”Väitös-Heli, kirjoita sinne, että me ollaan kaikki mikahäkkisiä”, pojat kehottivat.
Kiljaisin pelosta, kun Uudenmaankadun tunnelin valot vilistivät ohitseni. Ehdin ajatella prinsessa Dianan kuolemaa. Puristin penkkiäni ja sain heikosti huudettua ”Apua”. Tunneli kääntyi lievästi vasemmalle ja nousi sitten katutasolle. Yhtäkkiä olimme taas maan päällä, näin rakennuksia ja tummansinisen tähtitaivaan.
Kaahailu on miehinen maailma. Naiset ovat saattaneet rynnistää yhteiskunnan arvostamille aloille, mutta kaaharien kaduilla he ovat vain juoppokuskeja ja mahdollisuuksia puristaa muutakin kuin rattia.
”Ei siellä kauheasti romantiikasta puhuta, lähinnä seksin frekvenssistä. Naiset ovat myös oppineet, mitä pojat arvostavat. He saattavat ostaa kundeille joululahjaksi autonosia”, Vaaranen kuvaa. Kaaharikundit tuntuvat kuitenkin arvostavan naisia, ainakin enemmän kuin miehet moottoripyöräkerhoissa, joissa Vaaranen on myös pyörinyt. ”Se on sellaista hiljaista arvostusta.” Hiljaisia nuoret miehet ovat muutenkin, kun pitäisi keskustella naisten kanssa. Siksi auto on hyvä paikka: jumputtava musiikki ja isot kaiuttimet takaavat sen, ettei jutella edes voi. Hienolla autolla saa tietenkin parhaimmat naiset. Sinkkupojista osa on varustanut autonsa nimenomaan tätä tarkoitusta varten – punaiset samettiverhoilut, tummat lasit, muovikukkia koristeena.
Nipe pysähtyi punaisiin valoihin ja kääntyi puoleeni voitonriemuinen virne naamallaan. ”Kusitko housuihisi”, Nipe kysyi. Tiesin, että monet katuralleissa mukana olleet tytöt kertoivat tunteneensa tarvetta mennä vessaan rajuimpien ylinopeuksien jälkeen. Minun ei tarvinnut, mutta en saanut henkeä ja yritin koota itseäni. ”Pääsin 137 kilometriin tunnissa. Ennätys on 140 kilometriä tunnissa.”
Vaaraselle äärityöskentely oli kiinnostavaa, mutta välillä vaikeaa. ”Arvostin heidän lojaalisuuttaan toisilleen, mutta samalla tuomitsin ja pelkäsin ajotapoja. Kaikki eivät aja henkensä kaupalla, ja yleensä he rauhoittuivat iän myötä. Mutta on joitakin kavereita, jotka näyttävät jatkavan edelleen samaa rataa.”
Surullista Vaarasen mielestä on se, että edes läheisen kuolema onnettomuudessa ei pysäytä poikien vauhtia kuin hetkeksi. ”Sinne kadulle he palaavat lopulta, koska kaverit tekevät sitä ja siellä on aina oltu. Sama väsymätön rakentaminen ja harjoittelu jatkuu ilman mitään päämäärää.”
Riku Siivonen
