Kun teologian maisteri Minna Tanska aloitti uudessa työpaikassaan kaksi ja puoli vuotta sitten, hän oli kuin kuka tahansa uraansa käynnistelevä kolmekymppinen. Uuden vaativan työn aloittaminen jännitti, mutta hän uskoi kaiken sujuvan hyvin, kunhan hän itse olisi ahkera ja sopeutuvainen.
Puolitoista vuotta kaikki sujuikin hyvin. Sitten kaikki muuttui syystä, jota hän ei ollut osannut odottaa: hänen sukupuolensa vuoksi. Työpaikan, Valkealan seurakunnan, uusi kirkkoherra ei hyväksynyt naispappeutta.
Tanska työskenteli seurakunnassa kappalaisen osa-aikaisena sijaisena. Hänelle jäi kaksi vaihtoehtoa: joko jäädä työpaikalle väistelemään uutta esimiestä tai vaihtaa työpaikkaa. Ylemmiltään hän sai myötätuntoa, mutta ei konkreettista apua. Oma työnilo ja mielenrauha painoivat vaa’assa tasa-arvotaistelua enemmän. Tanska erosi. Vieläkö joku puhuu tasa-arvon mallimaasta?
Minna Tanska istuu kahvilan terassilla Kouvolassa. Vaaleanpunainen huulipuna sointuu samanväriseen jakkupukuun, ja hiukset ovat siististi kiinni takana. Jakun alla on musta paita ja valkoinen panta – pappi on pappi, vaikka seurakuntaa ei juuri sillä hetkellä olisikaan.
”Olen laittanut hakemukset kahteen virkaan Kuusankoskella, ja parin viikon kuluttua pitäisi selvitä, kelpaanko kumpaankaan”, Tanska hymyilee.
Hän lopetti työt Valkealan seurakunnassa jo vajaa vuosi sitten, heti kun uusi kirkkoherra oli valittu. Viime talveksi hän sai määräaikaisen työn Elimäen seurakunnasta, ja kesä on mennyt perheen kanssa, työttömänä. Kesätunnelmia ovat tosin häirinneet toimittajien jatkuvat puhelinsoitot.
Valkealan uuden kirkkoherran Petri Hiltusen tiukka naispappeuden vastainen linja muuttui koko kansan asiaksi kesäkuussa, kun seurakunnan viimeinenkin naispappi Eeva-Liisa Virkkunen päätti erota. Tanska itse on pitänyt matalaa profiilia. ”Minä tein ratkaisuni jo viime syksynä.Tämän kesän julkisuus tuli yllätyksenä.” Mutta minkä taakseen jättää, sen edestään löytää.
Syksyllä 1985 Tanska, ensimmäisen vuoden teologian opiskelija, käveli Mariankadun luentosalin perälle. Hän tarttui kynään ja allekirjoitti pöydälle jätetyn paperin. Tietenkin, hyvän asian puolesta. Paperi oli adressi naispappeutta vastaan. Tanskan kanta oli looginen. Hän oli entinen seurakuntanuori, ja kotopuolessa Kouvolan seudulla pidettiin itsestään selvänä, että kaikki naispappeuden kannattajat horjuivat uskossaan. Jos ihminen oli raamatullinen, hän vastusti papin viran avaamista naisille.
Naispappeus-keskustelun kiihtyessä Tanska alkoi kuitenkin miettiä. Leikekirjaan tallentui Kotimaa-lehden kirjoituksia, ja Raamattu kului käsissä. Hiljalleen naispappeuden vastustus alkoi tuntua epäloogiselta. Lopulta Tanska huomasi muuttaneensa mielensä. Nimi adressissa alkoi jo nolottaa. Tanska ei ollut ainoa, joka vaihtoi kantaansa. Kirkolliskokous oli torjunut naispappeuden kolme kertaa, mutta vuonna 1986 enemmistö vihdoin äänesti sen puolesta ja pappisvirka avattiin myös naisille. Tanska uskoi, että asia oli loppuun käsitelty – jos nyt ei koko kirkon piirissä, niin ainakin hänen kohdaltaan.
Vuosi sitten Tanska istui Valkealan kirkkosalissa. Viitisensataa seurakuntalaista oli kuunnellut kirkkoherraehdokas Petri Hiltusen vaalisaarnan ja nyt seurakuntalaisilla oli tilaisuus tentata ehdokasta. Tanska nousi ylös. ”Suostutteko tekemään työtä naispapin kanssa alttarilla?” Kysymys oli toistettava kolme kertaa ennen vastausta: Mielellään en. Ahaa, näitä miehiä, ajatteli Tanska. Hiltunen valittiin.
Myöhemmin ”mielellään en” osoittautui ehdottomaksi eiksi. ”Sanottiin minulle seurakunnassa, että älä lähde pois, jää taistelemaan”, Tanska hymähtää kahvilan terassilla. ”Mutta ei sellaiseen asenteeseen mikään auta.”
Naispappeuden vastustajilla on ollut kohta 14 vuotta aikaa nähdä, miten naiset hoitavat papin töitä. ”Ei kukaan ole syyttänyt, että hoitaisimme työmme jotenkin huonosti, siitä ei ole kyse.” Mistä sitten? Jumalan sanasta, sanovat naispappeuden vastustajat. Raamatun ohjeesta, jonka mukaan miehet saarnaavat ja naiset vaikenevat seurakunnassa. Myös perinteestä ja pelosta, jonka yhteiskunnassa vastuuta ottava nainen saa aikaan, sanovat naispappien puolustajat. Kapeakatseisuudesta ja syrjinnästä.
Minna Tanskalle kysymys on työpaikasta, tasa-arvosta ja kirkossa yhteisesti sovituista pelisäännöistä. Hänen esimiehekseen valittiin ihminen, joka ei suostunut tekemään hänen kanssaan kaikkia töitä, koska hän on nainen. Hän joutui väistämään, koska kukaan hierarkian ylemmältä portaalta ei halunnut tai voinut korjata esimiehen toimintaa. Tuttu tilanne monille naisille, missä tahansa työpaikassa.
Jupakka ei ole kuitenkaan vienyt Tanskan uskoa kirkkoon työnantajana, eikä hän ole edes katkera. Hän puhuu muiden suvaitsemisesta ja kunnioittamisesta, eikä halua tehdä riidasta kirkkoherran kanssa henkilökysymystä. Pitkä pinna, ottaen huomioon, että Tanska on työtön ja Hiltunen yhä vakaasti virassaan. ”Tämä on kuitenkin marginaali-ilmiö. Kun tällaista sattuu kohdalle, se ottaa tietysti päähän, mutta olen saanut valtavasti myönteistä palautetta. Ehkä tämä asia nyt saadaan kuriin.”
Mikkelin piispa Voitto Huotari moitti viime viikolla julkisesti Valkealan kirkkoherran toimintaa, ja arkkipiispa Jukka Paarma jyrähti samasta asiasta jo aiemmin. Naispappeuden vastustajat eivät ole moitteista lannistuneet. Kun Turun tuomiokapituli eväsi naispappien kanssa yhteistyöstä kieltäytyvältä papilta oikeuden ehdokkuuteen kirkkoherranvaaleissa, tämä valitti päätöksestä korkeimpaan hallinto-oikeuteen. Asia on yhä käsittelyssä.
Miksei Tanska vienyt asiaansa oikeuteen yhtä reippaasti kuin naispappeuden vastustaja omansa? ”Minun olisi pitänyt jäädä työhöni ja tehdä kirkkoherran toimista yksittäisiä kanteluja. Ei mene järkeeni, että jos naispappien syrjiminen ei jo periaatteessa anna aihetta kurinpitotoimiin, miten minä voin sen sitten käytännössä todentaa? Että nyt kävi näin, että minulle laitettiin työvuoro tänne ja kirkkoherra meni tuonne, sehän näyttää ihan naurettavalta.” Tanska halusi myös varjella omaa työniloaan. Se menee helposti pilalle, jos esimies osoittaa jatkuvasti käytöksellään vastustavansa alaisensa ammatinvalintaa.
Valkealassa ei mikään ole muuttunut. Hiltunen ei ole taipunut, eikä kirkko pysty häntä enempää ojentamaan ennen kuin tuomiokapitulilla on edessään virallinen valitus Hiltusen toiminnasta. Sellaista ei ole tehty. Valtiovaltakaan ei puutu kirkon tasa-arvokysymyksiin, sillä uskonnolliset yhteisöt on rajattu pois tasa-arvolain piiristä. Sovun löytäminen ei ole helppoa, sillä rintamalinjat eivät uskon asioissa ole suoria.
Sukupolvikysymys naispappeus ei ole, sillä esimerkiksi Valkealan uusi kirkkoherra on 36-vuotiasta Tanskaa vain neljä vuotta vanhempi. Mielipiteet eivät ole sidottuja sukupuoleenkaan, sillä miehet ovat ottaneet naisten puolesta kantaa jopa innokkaammin kuin naiset, ja toisaalta naiset ovat asettuneet myös vastahankaan.
Nuoret naisteologit ovat perustaneet Priscilla-yhdistyksen, joka taistelee naisille räätälöityjen lehtorin virkojen säilyttämisen puolesta. Pastorin virassa toimivien naisteologien tulisi ottaa käyttöön sukupuolelleen ominainen empatiakykynsä ja ristiriitojen kärjistämisen sijaan yrittää elää myös niiden kanssa, jotka ajattelevat toisin, neuvoivat Priscillan naiset naispappeuden puolustajia Kotimaa-lehdessä.
Mahtaa tällainen naisten solidaarisuus ilahduttaa työtöntä naispappia. Tanska nauraa. ”Kyllä nainen älyäänkin saa käyttää. Tuntuu oudolta, että nainen lähtee opiskelemaan teologiaa mielessään virka seurakunnassa, jos hän ei mielestään sovi papin virkaan. Sehän on sama kuin lähtisi opiskelemaan lääketiedettä, mutta omatunto ei sallisi naisena tehdä lääkärin työtä.” Priscillojen mielestä naispappeus ei ole tasa-arvokysymys vaan uskon asia. Suostuvathan naispappeutta vastustavat ottamaan naisia jumalanpalvelukseen avustajikseen, kunhan nämä vain eivät ole pappeja.
Naispappien mielestä juuri se onkin hälyttävää. Nainen kelpaa kyllä apulaiseksi, kunhan hän ei ole korkeassa asemassa. Jos hän on edennyt urallaan liian pitkälle, häntä saa syrjiä.
Valkealan kohu on ollut uusi takaisku kirkon jo ennestään kolhiintuneelle imagolle. Parisuhdelakikeskusteluissa uskovaiset eivät suuren yleisön silmissä esiintyneet edukseen, ja naispappien syrjimisen jälkeen kirkon esiintyminen kaikkien syrjittyjen puolustajana tuntuu entistä epäuskottavammalta.
Kaltoin kohdellut naispapit eivät kuitenkaan ole hekään olleet sankoin joukoin osoittamassa mieltään toisten syrjittyjen, esimerkiksi homojen ja lesbojen puolesta. Eivätkö omat kokemukset saa asettumaan toisten syrjittyjen puolelle?
”Ensimmäistä kertaa elämässäni tajuan tunnetasolla sen, miltä tuntuu ihmisestä, jota ei hyväksytä pelkästään jonkin ominaisuuden takia”, Tanska myöntää.
”On todella turhauttavaa, ettei pääse lainkaan saman tason keskusteluyhteyteen toisen osapuolen kanssa, vaan kumpikin on linnoittautunut asemiinsa.” Tanska ei silti halua sanoa omaa kantaansa kysymykseen homojen ja lesbojen oikeuksista kirkossa. Hän varoo sanojaan, sillä hänen mielestään naispappeuden vastustajat niputtavat seksuaalivähemmistöjen oikeudet ja naispappeuden tahallaan yhteen: nais-pappeus oli kirkon ensimmäinen harha-askel, homojen ja lesbojen oikeuksien hyväksyminen on seuraava. ”Minusta voisi käsitellä asian kerrallaan.”
Jotain yhteistä kirkon naisilla ja seksuaalivähemmistöillä kuitenkin on. Molempien kohtalot ovat herrojen hallussa.
Anu Partanen
