Ekskursio: Afrotanssia estradille

T:Teksti:

”Valmista ennakkotehtävänä lyhyt (1-3 min.) esitys, joka sisältää ainakin kolme seuraavista: puhe, tanssi, musiikki, miimi, erityistaidot (musiikki, karate, punk). Esityksen tulee olla selkeä kokonaisuus.”
    Ylioppilasteatterin pääsykokeiden ohjeet teatterin internetsivuilla kylmäävät hiukan. Valmista esitys? Selkeä kokonaisuus? Aion kuitenkin yrittää. Täytyy vain antaa kaikkensa. Kaikki muutkin yrittävät taatusti olla nokkelia ja ennen kaikkea erilaisia. Taitaa olla parasta yrittää olla paras erilaisuudessa.
    Päätän lähteä sikiöasennosta ja tanssia ihmisen elämänkaaren sanomatta sanaakaan. Lopuksi alkaisin laulaa. Maailmassa monta, on ihmeellistä asiaa. Sitten haukkuisin valintaraadin, Ylioppilasteatterin ja ehkä teatterin kaikkinensa. Hyvä. Se olisi rohkeaa.

Perjantai-iltapäivä. Tulevaisuuden teatterilaiset odottavat sisäänpääsyä Ylioppilasteatterin rautaportin edessä. Monella on asiaankuuluvasti verkkarit, hiukan haalistuneet sellaiset. Viimein portti aukeaa. Jono muodostuu pian, hakijoita on hyvinkin sata. Suurin osa 20-30-vuotiaita. Meistä valittaisiin ”0-20”.
    Takana tyttö hengittää syvään tiuhaan tahtiin ja kuulostaa jännittyneeltä. ”Vittu. Vittu. Pitikö tänne tulla?” hän hyperventiloi. ”No älä nyt, kaikilla on varmaan samanlainen olo”, kaveri rauhoittaa. Miksei kukaan rauhoita minua? Olen yhtä ahdistunut ja pelokas kuin silloin, kun Hannele Lauri-Rinne riisui itsensä Miehuuskoe-näytelmässä. Päästäkää minut pois. ”Tuohon lappuun oma nimi ja hakaneulalla kiinni rintaan! Tähän lappuun täytätte taustatiedot ja tuosta saatte viikonlopun aikataulun! Info alkaa, vauhtia!” kailottaa vastaanottotiskin poika.
    Ahtaudumme YT:n studioon. Kahdeksan valintaraadin jäsentä istuu pöydän takana ja tuijottaa. Puolet polttaa tupakkaa. Vain näyttelijöillä on tuollainen itsevarmuus. Sisään mennään viiden ryhmissä. Kengät ja sukat pois, lämmitelkää ennen kuin tulette, kuuluu ohje. ”Ja sitä ennakkotehtävää ei siis tehdä tänään.” Mitä helvettiä? Siis jotain improvisaatiota? Lämmitelkää? Päätän olla lämmittelemättä, ettei herkkyys katoa.

Meidän ryhmämme vuoro. Neljä poikaa ja yksi tyttö, joka venyttelee vartin aika tosissaan. Psyykkaan itseäni: Pojista ei ole huolta. Kyllä tamperelainen tuollaiset Helsingin hernekepit päihittää. Valintaraati näyttää jo vähän tiukemmalta. Ei hymyillä. Kumipallonivelin varustettu tanssinopettaja aloittaa laskut: yksi-kaksi-kolme-neljä-nytmennäänafrotanssia! Voi perkele. Lantioni ei tunnetusti liiku kuin kolmen tähden jaloviinalla. Opettelemme tanssisarjan hirveällä nopeudella, ja sitten onkin jo aika selvitä siitä ilman opastusta ja hieman nopeammalla tempolla. En pysty enää seuraamaan muiden hakijoiden edesottamuksia, sillä afro vie kaiken huomioni. ”Ja samalla suojelette tanssien jotakin teille tärkeintä asiaa täältäpäin vyöryviä tankkeja vastaan”, raati ohjeistaa. Huomaan hikipisaroideni alta, että aika moni heistä nauraa jo. Saatanan sadistit.
    Pian edessä on uusi tehtävä. ”Tästä vuorosanat kaikille. Puolitoista minuuttia aikaa opetella ulkoa.” Katson vuorosanojani. Tässä on toiveita; mutta mitä te niistä näette ja kuulette, ellette ole omissa sieluissanne kokeneet loistoa ja hehkua ja aamuruskoa. Jahas. Luen tekstin alun raadin edessä huokaillen ja viuhtoen. Perkele, voisiko huonommin mennä? Yritän katsoa raatia karismaattisesti.

Yöllä soitan puhelinvastaajaan. Siellä luetellaan jatkoon päässeet. Neljäskymmenes nimi on minun. Pääsin jatkoon. Pelko palaa. Aamulla sammutan herätyskellon ja unohdan näyttelijänuran. Ainakin toistaiseksi

Riku Siivonen