Vain maanantai voi alkaa näin. Abiturientti Elena Leeve, 18, jumittuu punaisiin valoihin ja kolmosen ratikka ehtii karata. Ei siis tänäänkään ajoissa historian aamutunnille. Tyttö kiskoo hyisellä pysäkillä takkia kiinni ja onnistuu rikkomaan sen vetoketjun lopullisesti. Mahtavaa: viima käy muutenkin ytimiin. Koulureppu painaa piinallisen paljon.
Vielä muutamia tunteja sitten näyttelijä Elena Leeve juhli Suomen elokuvakerman kanssa Jussi-gaalassa. Nyt lukiolainen Elena Leeve on vaihtanut iltapuvun sammareihin ja H&M:n rikkinäiseen toppatakkiin. Olo on hutera ja naama kalvakka.
Sisällä ratikassa on lämmin. Koulumatkahorroksen keskeyttää tuttu ääni. ”Elena!” Äiti nousee sattumalta samaan kolmoseen ja rynnistää tyttären luo. ”Sulla tais mennä eilen aika myöhään. Ja huh, miten sä haiset.”
Ääni ei ole toruva. Äiti haluaa kuulla kaiken edellisen illan gaalasta.
Harva tämän kevään abiturientti tietää, mitä haluaa elämässään tehdä. Elena Leeve oli jo ala-asteella varma, että hänestä tulisi näyttelijä. Nyt ura valkokankaalla on jo hyvässä vauhdissa.
Elena ei vaikuta pettyneeltä, vaikka pysti parhaasta naispääosasta meni Irina Björklundille. ”Oli oikeastaan ihan hyvä, että en saanut sitä juuri nyt”, hän sanoo. Teatterikorkeakoulun pääsykokeissa liika julkisuus voisi olla ”turhaa painolastia”.
Kotona kirjahyllyssä on jo yksi Jussi-patsas, Tulennielijä-elokuvasta parin vuoden takaa. Toinen palkinto näin pian olisikin tuntunut liioittelulta. Siksi tämänkertaisessa gaalassa tärkeintä oli hauska illanvietto Cyclomania-elokuvan porukan kanssa.
”Oli tosi hauskaa”, Elena ehtii huikata äidille ennen kuin hyppää ratikasta Karhupuiston pysäkillä.
Näinä päivinä elenalla riittää tekemistä muutenkin. Penkkareihin on enää pari viikkoa. Vielä täytyy tsempata muutama viimeinen koulupäivä, ja sitten alkaa kirjoituksiin lukeminen.
Samalla on jaksettava keskittyä Metsästyskivääri-näytelmän harjoituksiin. Ensi-ilta teatteri Avoimissa ovissa on helmikuussa, juuri lukuloman aikaan.
Jostain pitäisi löytää aikaa myös urheiluun ja ystävien tapaamiseen. Eikä sovi unohtaa kulttuurikeskus Narrin 7-10-vuotiaita teatteriryhmäläisiä, joille Elena yhdessä ystävänsä kanssa vetää treenejä.
Tilanne on ennestään tuttu. ”Kun haluaa tehdä paljon, tulee usein haalineeksi vähän liikaa tekemistä”, Elena myöntää.
Ei tainnut kirjastovirkailija-äiti aavistaa, mitä tuli tehneeksi eräänä kesänä 12 vuotta sitten lähettäessään rasavillit kaksostyttönsä viikoksi teatterileirille. Emmi selvisi kokemuksesta kuiville, mutta Elena jäi koukkuun.
”Minä ja Emmi ollaan ihan erilaisia, onneksi. Emmi esimerkiksi on tosi hyvä ompelemaan ja suunnittelemaan vaatteita, kun taas mä olen toivoton poropeukalo”, Elena sanoo. ”Nyt Emmi on mukana Sinisen verstaan puvustusryhmässä. Suostuisikohan se korjaamaan tän mun takin?”
Elenan teatteriura alkoi heti kesäleirin jälkeen, 7-vuotiaana. Kulttuurikeskus Narrin Robin Hood
-näytelmässä tytöllä oli neljä repliikkiä. ”Hurjan jännää”, hän muistelee. Siitä seurasi 10 vuotta erilaisia rooleja harrastajien näytelmissä.
Myös haaveet elokuva- ja tv-rooleista toteutuivat varhain. Kuudesluokkalaisena Elena valittiin koekuvauksista Yleisradion tv-sarjaan Kuusikko ja kuoleman varjot.
Seuraavaksi uraa vauhditti sattuma. Cyclomanian ohjaaja Simo Halinen keksi Elenan alun perin pieneen rooliin lyhytelokuva Minervaan taksvärkkipäivänä tuotantoyhtiö Kinottaresta vuonna 1996. ”Elena lajitteli siellä papereita”, Halinen muistelee ensitapaamista.
Tytön harvinainen keskittymiskyky ja ”näyttelijän perusvaisto” tekivät Haliseen heti vaikutuksen. ”Cyclomaniaan mennessä Elena oli tietysti kasvanut, saanut lisää varmuutta, mutta hänen perusolemuksensa oli sama jo 13-vuotiaana. Hän on vakaa ja keskittyvä olento.”
Minervan ja Cyclomanian välissä Elena näytteli Tulennielijä-elokuvassa Pirjo Honkasalon ohjauksessa, Kom-teatterin Rikoksessa ja rangaistuksessa sekä Sakari Kirjavaisen elokuvassa Ken tulta pyytää.
Viimeksi hänet nähtiin vuodenvaihteessa Ylen Kotikatsomon Aita-nimisessä televisioelokuvassa.
Lista on hengästyttävä. Miten Elena on ehtinyt tehdä kaiken tämän, hoitaa koulunsa kiitettävästi ja lisäksi vielä jossain välissä harrastaa balettia, jazz-tanssia, pianonsoittoa, uimista ja pyöräilyä? Ainakaan päälle päin hän ei näytä toivottoman ylirasittuneelta.
”Niin yksinkertainen asia kuin nukkuminen auttaa tosi paljon”, Elena sanoo. ”Siitäkin on apua, että ehtii joka päivä olla hetken ihan yksin. Kun on tunnin yksin kotona ja on tekemättä mitään, keittää vaikka teetä ja vain on.”
Elena viihtyi hyvin kotona jo lapsena. ”Joskus kun kaverit soittivat ja pyysivät ulos, mä keksin valkoisia valheita, että voisin jäädä äidin kanssa kotiin.”
Elenan koulunkäyntiä on helpottanut myös se, että elokuvia on tehty kesäisin. Kuusikko-sarjan kuvausten aikaan äiti tosin kyseli huolissaan, miten 12-vuotias tytär jaksaa käydä koulua ilman kesälomaa. Huoli osoittautui turhaksi. ”Kuvauksissa on ollut niin kivaa, etten ole ehtinyt kaivata muuta lomaa.”
Muutenkin Elena on pärjännyt elokuvamaailmassa. ”En ainakaan muista, että olisin missään vaiheessa tuntenut oloani väärinymmärretyksi.”
Teinitytön kesätyönä leffaroolit kuulostavat hauskoilta pesteiltä. Taskurahaakin niistä saa enemmän kuin jäätelön myymisestä.
Myös kokemukset ovat arvokkaita. Tulennielijässä Elena ja Elsa Saisio esittivät kaksosia, joista toinen oli trapetsitaiteilija ja toinen osasi niellä tulta. Elena oli tulennielijä, mutta myös hän joutui trapetsille. ”Siellä keikkuessani tajusin, että mulla on tosi paha korkean paikan kammo.”
Kilpapyöräilystä kertovaa Cyclomaniaa varten Elena ja muut näyttelijät treenasivat puoli vuotta valmentajan kanssa. Elokuvan fillarilähettikohtauksiin Elena valmentautui viikon oikean fillarilähetin mukana töissä. Hän sai elokuvassa käyttämänsä pyörän lopulta omaksi. Nyt hän polkee joka paikkaan, kun tie on sula. ”Jäi vähän rooli päälle”, hän nauraa.
Kun näyttelijänalku käy pokkaamassa Jussi-patsaan yläasteikäisenä, saa varautua vastaamaan yhä uudestaan samaan kysymykseen. Onko menestys noussut kokemattomaan päähän?
Elenaa kysymys harmittaa. ”Totta kai se tuntuu hyvältä, kun kehutaan, mutta en mä patsaiden ja palkintojen takia tätä tee.”
Koulukaverit eivät ole juuri kiinnittäneet huomiota Elenan tekemisiin. Kallion ilmaisutaidon lukiossa moni muukin harrastaa taiteita ja menestyy.
Elenan kanssa työskennelleet kehuvat häntä kilpaa vaatimattomaksi ja mukavaksi ihmiseksi. ”Asiat kunnossa korvien välissä”, ohjaaja Pirjo Honkasalo kiteyttää.
Omasta mielestään Elena on ollut välillä liiankin kiltti ja vaatimaton.
Alle kouluikäisenä tyttö vielä haaveili suuren teatteridiivan elämästä. Vanhojen kaitafilmien pikku-Elena oli narsistinen lapsi, joka esitti mieluiten ryysyihin pukeutunutta kansakoulun opettajatarta. Yleensä roolihahmo oli kokenut kovia ja rakastunut traagisesti väärään mieheen. Niihin aikoihin nuori taiteilija toteutti produktiot mieluiten yksin. Muiden mielipiteet olisivat olleet vain häiriöksi.
Sittemmin asenne on muuttunut. Kuusikon ja Tulennielijän kuvauksissa Elena oli nöyrä pieni tyttö, joka yritti parhaansa mukaan tehdä, mitä toivottiin. Pirjo Honkasalo kehuu sekä Elena Leeveä että Elsa Saisiota sisukkaiksi ja motivoituneiksi. Nuoresta iästä huolimatta tytöt eivät saaneet kuvauksissa erityskohtelua.
”Tytöt tekivät kaikki trapetsi- ja tulennielemistemput itse, he valvoivat kuvauksissa aamuun ja menivät jäiseen jokeen. Eivätkä he valittaneet yhtään”, Honkasalo muistelee.
Nyt Elenasta tuntuu, että olisi voinut joskus myös avata suunsa ja kysellä. ”Ensimmäisissä kuvauksissa tein vain mitä käskettiin, mutta Cyclomanian kuvauksissa olin jo rohkeampi. Ei mitään diivameininkiä, mutta uskalsin keskustella ohjaajan kanssa tarinasta. Ja sanoa, jos mulla oli kylmä.”
Tulevaisuudensuunnitelmista Elena ei välitä kauheasti puhua. Uskaltaako sitä mitään kovin hurjaa enää toivoakaan?
”Haluan vain selviytyä ylioppilaskirjoituksista kunnialla ja näytellä. Ja joskus myöhemmin haluaisin kirjoittaa. Mutta vasta sitten vanhempana, kun on jotain sanottavaa.”
Nyt Elena Leeve tunnustaa pelkäävänsä kahta asiaa.
Ensimmäinen niistä on epäonnistuminen. ”Kun on tähän asti enimmäkseen onnistunut, niin kyllähän sitä pelkää, että joku homma menee aivan kokonaan päin peetä”, hän sanoo.
Joihinkin epäonnistumisen kammo vaikuttaa lamauttavasti: pelkää niin, että ei enää uskalla yrittääkään. Elenalle näin ei ole käynyt. Päinvastoin.
Siitä on pitänyt huolen hänen toinen pelkonsa: ”Kai mä jotenkin pelkään jääväni jostain paitsi, jos sanon johonkin ei.”
Sanna Sommers
Kuva Riku Isohella
