En voi hyväksyä sitä elämää jonka ympärilläni näen. Sen kunnioittaminen merkitsee alistumista tunteettomalle biologialle, tappamiselle ja pahuudelle.
Näin kirjoittaa vuonna 1989 Finlandia-palkittu runoilija Gösta Ågren syksyllä ilmestyneessä proosakokoelmassaan, joka on saanut nimen Tämä elämä.
Teos sisältää lyhyitä kirjoituksia, joiden aiheita ei ole yritetty rajata. Voisi puhua sinfoniasta, jossa on monta osaa mutta vain muutama teema. Teemat eivät yllätä Ågrenin lukijoita: älykkyyskritiikki, orjuuden perintö, äidinkieli, kirjallisuuden ihmeet…
Pohjimmiltaan kysymykset liittyvät edistyksen ideaan. Voiko ihminen tulla hyväksi ja taitavaksi? Vai onko ihmislajin historia vain mieletön lyhyt oleskelu? Tämä on modernin ajan tuskaisin kysymys.
Ågren on toivon ja edistyksen kannalla. Hän uskoo, että renessanssi avasi ”portit tieteeseen ja tekniikkaan ja vaellus kohti tietoa alkoi”. Hän moittii kovin sanoin Pentti Linkolaa, jota hän ei tosin mainitse nimeltä: ”Ekologisen katastrofin uhka kasvaa helposti demoniksi, joka ajaa uhrinsa ihmisvihan ja fasismin henkiseen autiomaahan. Olemme nähneet monta pelottavaa esimerkkiä.”
Linkolan ja muiden syväekologien nimittäminen ”fasisteiksi” on halpaa retoriikkaa, joka ei oikein sovi Ågrenin suuhun. Linkola on pohtinut täsmälleen samoja kysymyksia kuin Ågren mutta tehnyt niistä toiset johtopäätökset.
Ei Ågren sentään ajattele, että henkinen edistys olisi pääteltävissä ihmisen teknisestä edistyksestä. Kiusallisesti hän silti vähättelee lentoliikennettä, isoja omenoita ja ydinaseita, jotka ovat kahdensadan vuoden edistyksen huippusaavutuksia. Vaikka todisteita on lähinnä vastakkaisesta, Ågren uskoo ihmisten pystyvän historiallisina toimijoina samoihin viisauden ja rakkauden tekoihin kuin yksilöinä. Ihmisen tehtävä on sanoa ”biologialle, tappamiselle ja pahuudelle” ei.
Eräässä luvussa pohditaan vasemmistolaisten kollegoiden poliittista umpimielisyyttä: ”Miten ihminen voi valita synkät, epäselvät liput? Näky hengen rämeiköstä, näkymättömästä pohjavedestä, tunki mieleeni, ja minun oli koottava itseni jotta en alkaisi analysoida perisyntiä!”
Ehkä todellista pahuutta onkin ”epäselvien lippujen” valitseminen, ei niinkään ajautuminen ”ihmisvihan henkiseen autiomaahan”. Mitä vikaa ihmisvihassa sitä paitsi on? Ehkä Ågrenin olisi kannattanut pohtia perisyntiä, ihmisen syvää typeryyttä hieman syvemmin.
Kritiikkiä voisi jatkaa, mutta Ågren on uskossaan yhtä leppymätön kuin esimerkiksi Linkola omassaan. Se ei totisesti ole vähäinen ansio.
Ågren on hyvin selväsanainen kirjoittaja. Tämä ei tietenkään tarkoita sanoman selvyyttä, mutta hienoimmillaan teksti on kirkasta ja totta.
Tyyli on hurjaa ja pateettista, joten kääntäjältä vaaditaan herkkyyttä. Tämän elämän suomennoksessa häiritsevät vain suoraan tekstiin lisätyt huomautukset, joiden paikka olisi ehdottomasti ollut alaviitteessä. Eräskin luku alkaa kolmerivisellä, sulkeissa olevalla kommentilla!
On joka tapauksessa kunnioitettava wsoy:tä siitä, että Ågrenin teokset suomennetaan yhä mukisematta, vaikka niitä – kuten todella merkittäviä kirjoja usein – myydään syksyn aikana mitätön määrä.
Oliko jollain vielä sanottavaa suurten kustantamojen kapitalismin mädättämästä kustannuspolitiikasta?
Gösta Ågren: Detta liv. (Söderströms)
Gösta Ågren: Tämä elämä. Suomentanut Risto Hannula.
Antti Nyln
