Tohtori Joo Joo: Sinkkuelämää

T:Teksti:

Naiset, nostakaa katseenne lehdestä ja luokaa katseenne baaritiskin vasempaan reunaan, siihen parrakkaan hipinretaleen viereen. Uskokaa silmiänne: se salskea peloponnesolaishahmo, se materialisoitunut märkä uni jolla on kuuma katse ja viileä olemus, se olen minä. Se sivistystä, charmia ja intohimoa huokuva täydellisyys olen minä, ja minä olen olemassa ainoastaan teidän toiveitanne varten.
    Naiset, älkää uskoko huhupuheisiin: ei ulkomuoto aina petä. Te toinen toistaan typerämpien, moukkamaisempien, petollisempien miesten turhauttamat naiset, totisesti minä sanon teille: eivät kaikki kakut turhaan ole päältä kauniita, kyllä monen koiran karvoihin on katsominen.
    Naiset! Intelligentti, sensuelli, humoröösi, duraselli – sanoja kaikki, niin osuvia mutta kuitenkin niin kalpeita aavistuksia siitä syvällisestä järjen, tunteen ja trimmatun lihan symbioosista, joka muodostaa vastustamattoman persoonani – ja uskokaa pois, vieläpä vaatimattoman. Niin, välillä en edes itse usko itseäni todeksi.
    Naiset, minä olen 45 kierrosta minuutissa pyörivä seitsemän tuuman sinkku, Parental Advisory: Explicit Lyrics.
    Mutta hyvät naiset, pitäkää kiirettä. Kun luotte silmäyksen takaoikealle (tiedän, TIEDÄN että on helpompi sanoa poststrukturaalin ja dekonstruktion välinen juopa kuin irroittaa katseensa silmistäni), saatatte nähdä notkean feminiinifiguurin lähestyvän baaritiskiä, minun latinalaislanteitani ja sellaista yötä, josta tekisi mieli kertoa lapsenlapsilleen seitsemänteen polveen ja ylikin, jos se vain lastensuojelumääräyksiä rikkomatta olisi mahdollista.
    Joskus minusta tuntuu kuin te naiset repisitte minut kappaleiksi, mutta miehen on tehtävä mikä miehen on tehtävä, joten kipikipi kaikki tänne niin ehditte vielä ensin. Minä tarjoan Cosmopolitanit, kirpakat keskustelut ja puolivuorokautisen jota ystävättärenne eivät ikinä uskoisi, jos eivät mitä todennäköisimmin jo olisi ehtineet kokea saman; kaupunki on pieni mutta minä en.
    Ja naiset naiset. Jos en nyt ihan silmänräpäyksessä muista teidän nimeänne mannertenvälisen majoitusliikkeen kattohuoneiston karhuntaljalla – vai oliko se poreallas – vietetyn yön jälkeen, se ei suinkaan ole teidän vikanne. Ihmisen, minunkin, kasvomuisti on rajallinen, ja kun niin monen teistä nimi on Leenu, Liinu, Jenina, Jannica tai Tiinu.
    Te naiset – niin, te naiset. Te perushoitajat jotka tukitte sähköpostini viikosta toiseen, te kotioveani linnoittavat fuksitytöt, te tutkimusassistentit jotka olette keinoja kaihtamatta onkineet tietoonne puhelinnumeroni, te blondit, brunetit, punapäät, te nökönenät, harvahampaat, silkosääret, te kaikenkarvaiset ystäväni kaislikossa, mitäpä olisikaan elämäni ilman teitä: uuvuttavaa väitöskirjan valmistelua, yksitoikkoista avomeripurjehdusta ja päämäärätöntä sijoitushuolien kanssa kamppailua.
    Naiset! Minä olen niin ekstraordinääri mies että sitä tuskin voi käsittää, ettekä te käsitäkään. Jos olisin atleetti, olisin vasemman laidan pakit.
    Naiset, jos joskus antaisitte edes ymmärtää.
    Sekin olisi ihan kohtuullista että silloin tällöin joku teistä antaisi puhelinnumeron jonnekin muualle kuin Riihimäen ongelmajätelaitokseen. Tarkemmin ajatellen saattaisin tyytyä siihenkin että rohkenisitte istua ruuhkabussissa viereiselle penkille mieluummin kuin seisoisitte täyspakkauksenne kanssa koko matkan Vattuniemestä Oulunkylään.
    Te elämäni naiset, te molemmat, sinä rehevä rubensiaanihahmo 45 vuosirengasta Kurjenlennon tiskin takana, sinä linnunluinen tukityöllistetty kirjastonhoitajatar, perkele, sanoisitte joskus edes päivää, ja niin niin äiti, olihan teitä kolmaskin, oli.

doktor_dada@hotmail.com