Susiluoto kirjoittaaaikuisten satuja

T:Teksti:

Saila Susiluodon esikoisrunokokoelma Siivekkäät ja Hännäkkäät ilmestyi lokakuun lopussa. Se huomioitiin heti: vain pari viikkoa myöhemmin kokoelma voitti Kalevi Jäntin palkinnon.
     Runojen lisäksi julkisuudessa on herättänyt huomiota se, että Susiluoto on kolmen lapsen yksinhuoltaja. Amos, 7, Amanda, 5, ja Elis, 4, ovat kauniita kuin runot ja metsäneläimet, vaikkei heillä siipiä ja häntiä olekaan. Toimittajalle esitellään seikkaperäisesti lastenhuoneen pehmeät eläimet ja ikkunaan kiinnitetty jouluenkeli.
    Haastattelun ajaksi lapset hiljentyvät television ääreen. Nauhalla puheen taustalla soi vaimeasti Pikkukakkosen Nukkumatti-sävelmä.
    ”Ajankäytön kannalta äitiyden ja runoilijuuden yhdistämisessä on hankaluutensa, mutta perustaltaan ristiriitaa ei ole. Itse asiassa ristiriita on pienempi kuin monessa muussa työssä, joka vie äidin pois kotoa,” Susiluoto miettii.
    Hän on itse kasvanut Myllypurossa taiteilijakylässä, missä lapset ja työ olivat luontevasti samassa tilassa. ”Välillä äideillä tietysti paloi pinna, kun ateljeessa pyöri vieraitakin lapsia.”
    Äitiys on Susiluodon mielestä helpottanut kirjoittamista. Kaaoksensietokyky on kasvanut ja täydellisyyteen pyrkiminen hävinnyt.
    ”Kirjoittamisessa on ensin sellainen vaihe, että mikään ei suju, ja sitten kaikki tulee yhtä aikaa. Ennen ajattelin, että pitää tehdä heti valmista. Nyt hyväksyn, että asiat on aina jotenkin kesken. Lasten ja kodin kanssa on samanlaista. Aina jokin on rempallaan.”
    Ennen äidiksi tuloa Susiluoto kirjoitti intensiivisesti, mutta esikoisen syntymää seurasi vuosien kirjoittamistauko.
    ”Tavallaan lasten kanssa oleminen ja kirjoittaminen ammentavat samanlaisesta lähteestä. Tiedän muitakin kirjailijoita, joilla kirjoittaminen on jäänyt siksi aikaa kun he ovat olleet lasten kanssa kotona.”
    Naisen biologinen kyky synnyttää uutta elämää on helppo rinnastaa taiteelliseen luomiseen. Susiluoto muistelee huvittuneena, miten eräs mieskirjailija on sanonut romaanin kirjoittamisen kestävän yhdeksän kuukautta.
    Kuunnellessaan Heidegger-luentosarjaa viime keväänä Susiluoto huomasi, että filosofi puhuu taiteesta samoilla termeillä, jotka lääketieteessä liittyvät synnytykseen. Niiden välillä on helppo nähdä yhtäläisyyksiä.
    ”Taideteoksen luominen ja synnytys vaativat molemmat aukioloa ja antautumista. Luomisessa täytyy antautua jollekin abstraktille, synnytyksessä omalle ruumiilleen.”

Siivekkäät ja hännäkkäät -kokoelmaa voi kuvailla sanalla naiskirjoitus. Kokoelma on kasvukertomus, jossa tyttö itsenäistyy rakastamastaan miehestä ja kasvaa naiseksi. Susiluoto toteaa, että yleensä miehet vierastavat naistenkirjan maineessa olevia teoksia.
    ”Monet miehet ovat tulleet sanomaan, etteivät ensin aikoneet lukea kokoelmaani, mutta ovat olleet positiivisesti yllättyneitä. Eihän kellään ihmisellä, naisella tai miehellä, voi loppujen lopuksi olla sen isompaa asiaa kuin lapset ja rakkaus.”
    Susiluoto kertoo lukeneensa nuorena paljon naisten kirjoittamia kirjoja. Miesten kirjoittamiin klassikoihin hän tutustui enemmän vasta pari vuotta sitten tullessaan yliopistolle.
    ”Kyllä mua välillä lukiessa vaivaa se, että en ollenkaan koe tekstiä ja ajatusmaailmaa omakseni, vaan mielenkiinnottomalla tavalla vieraaksi. Vaikka eihän kaikki kirjallisuus tietenkään voi sopia kaikille.”
     Feministisessä kirjallisuudentutkimuksessa on puhuttu paljon siitä, miten naisten oma ääni ei pääse kuuluviin. Myös naiskirjailijoiden teokset ovat olleet miesklassikoiden imitointia.
    ”Esimerkiksi äitiyttä pyritään kuvaamaan kirjallisuudessa jotenkin häveliäästi: on minulla muitakin juttuja kuin nämä lapset”, Susiluoto sanoo.
    Naisen kokemuksen toissijaisuus tulee esiin Susiluodon runoissa: Rukkaset läiskivät poskille, lapset takertuvat maitoisina helmoihin, helmat kastuvat verestä. Seiniin raaputetaan vuosituhantinen rituaali, hieroglyfihaikarat: Abortit. Keskenmenot. Syntyneet. Sairaat. Mikään vieraskirja ei riitä enää, seinä, ei mikään talo, naisten täytyy kirjoittaa taivaalle ja maahan, sanoista ei jää jälkeä sillä maa täytyy kylvää keväisin, miesten heittää syksyisin kalkkia ruohikolle.
    Susiluodon esikoisteos on myös kertomus parisuhteesta. Runojen nainen on intohimoinen heittäytyjä, mies taas rationaalinen ja harkitseva.
    Mies suojautuu kilven taakse, mutta nainen ei pelkää haavoittumista: Niin, sanoi nainen, lentelen, putoilen vähän väliä, paiskaudun maata vasten kädet auki, nousen, tiedäthän.
    ”Uskon siihen, että miehet menee naisia pohjattomammin rikki mennessään rikki. Kun yrittää kauheasti väistää kipua, yleensä aiheuttaa sitä itselleen enemmän. Alttiiksi asettuminen on aina riski, mutta yleensä se kannattaa”, Susiluoto sanoo.
    Yhteiskunnassa vallitsee Susiluodon mielestä jonkinlainen sukupuolten välinen sotatila. ”Tavallaan se on ristiriitaista, koska nykyään sekä miehet että naiset kokevat itsensä uhatuiksi. Ikään kuin jokin olisi mennyt jossakin vaiheessa pahasti pieleen, mutta kukaan ei oikein tiedä mikä.”
    ”Mun kokemuksen mukaan mies ja nainen ovat lähtökohtaisesti erilaisia. En usko, että samankaltaisuuteen kannattaa edes hirveästi pyrkiä. Toisen repiminen samanlaiseksi on tuhoisaa, niin parisuhteessa kuin yleisemminkin. Erilaisuutta voi ihailla.”
    Suomessa naiset pärjäävät hyvin, on naispresidentti ja kaikkea. Kuitenkin Susiluodon runoissa kerrotaan naisista, jotka ”menevät vangeiksi kaikkiin maailman espoolaisiin rivitaloihin”.
    ”Ei tarvitse mennä yhtään kauemmas nähdäkseen, miten ne roolit keikahtaa automaattisesti sillä lailla, että miehet on töissä ja naiset koko päivän kotona siivoamassa.”

Tuore esikoisrunoilija on koulutettu kirjoittaja: hän on opiskellut sekä Oriveden opiston sanataidelinjalla että Kriittisessä korkeakoulussa.
    Kirjoittajakoulutusta hän kannattaa jo periaatteesta. On äärimmäisen epäreilua, että kirjoittajille ei ole maisterintutkintoon johtavaa koulutusta kuten muiden taiteenlajien edustajille.
    ”Mutta toisaalta olen itse oppinut sen, että kaikki opetukset on pakko lopuksi työntää syrjään”, Susiluoto sanoo.
    Yliopistossa Susiluoto opiskelee kolmatta vuotta pääaineenaan yleinen kirjallisuustiede. Akateemisessa tutkimuksessa on paljon samoja elementtejä kuin taiteen tekemisessä. Sekä opiskelija että runoilija sulkeutuvat neljän seinän sisälle tekemään työtään.
    ”Akateeminen ilmaiseminen viittausjärjestelmineen on kuitenkin hankalampaa. Sen jälkeen runon kirjoittaminen on valtava helpotus”, Saila nauraa.
    ”Yhtäkkiä jotain oivallusta ei tarvitsekaan selittää kymmeneen eri setään vedoten, voi vain sanoa, että minä olen nyt miettinyt näin.”
    Koulutuksen lisäksi Susiluodolla on runoilijan perintötekijät. Hänen isänsä on runoilija, kuvataiteilija ja kuvataidekriitikko.
    ”Totta kai isän taiteilijuus on vaikuttanut minuun. Mutta merkittävämpi vaikuttaja oli kuitenkin se lapsuuden taiteilijakylä ja vahvat naishahmot siellä. Lapsena näin isäni ateljeessa naputtamassa konetta tai maalaamassa, mutta niin näin monen muunkin.”
    Eräässä mielessä Susiluoto kokee sukurasitteena sen, että sekä isä että tytär kirjoittavat runoja. ”Kieli on paljolti peritty ominaisuus. Minulla on osittain sama kokemusmaailma ja kieli isäni kanssa. Oman äänen löytäminen on ollut vaikeaa, kun on tavallaan joutunut menemään myös omaa kieltään vastaan.”
    Susiluoto kirjoittaa proosarunoja, mutta tunnustaa, että hänelle ei ole koskaan teoriassa selvinnyt, mikä runon ja proosarunon lopullinen ero on. Runo on säemuotoinen, kun taas proosarunossa rivit kirjoitetaan täyteen. Ero on kuitenkin paljon suurempi.
    ”Runojen kanssa en ole koskaan kokenut onnistuvani. Proosaruno tuntuu minulle ominaiselta ilmaisutavalta. Muodon löytymiseen liittyi helpotus: näinkin voi kertoa!”
    ”Minusta tuntuisi kolkolta määritellä itseni runoilijaksi. Ja kun on ollut sairaitten lasten kanssa kotona kaksi päivää, niin kyllä siinä runoilijuus tuppaa vähän unohtumaan.”
    Susiluodon identiteetit vaihtelevat myös yliopiston lukukauden mukaan. ”Kun tenttikausi alkaa, huomaan yhtäkkiä, että minähän opiskelen kirjallisuutta. Sitten kun tenttikausi on puolessavälissä, sitä ajattelee, että minähän olen runoilija, ei minun tarvitse lukea niin hyvin. Kyllä ihminen voi hyvin vaihdella rooleja: täytyy saada olla virtaava!”

Virtaavuutta voi nähdä myös Siivekkäissä ja Hännäkkäissä, jossa samat kuvat toistuvat runosta toiseen. Kokoelma muodostaa yhtenäisen kudoksen ja kertomuksen.
    Kertominen on myös yksi kantavista teemoista. ”Tuhannen ja yhden yön tarinat oli lapsena yksi lempikirjoistani. Siinä elämä ja rakkaus säilyvät kertomisen avulla.”
    Tuhannen ja yhden yön tarinat saavat alkunsa siitä, kun sulttaanin vaimo jää kiinni miehensä pettämisestä. Raivostunut sulttaani tapattaa vaimonsa ja katkeroituu koko naissuvulle.
    Hän ottaa joka yö uuden vaimon, joka murhataan heti hääyön jälkeen. Lopulta suurvisiirin tytär päättää pelastaa valtakunnan naiset. Kun on hänen vuoronsa astua häävuoteeseen, hän alkaa kertoa sulttaanille kiehtovia tarinoita.
    Älykäs nainen jättää kertomuksensa aina kesken luvaten jatkaa sitä seuraavana yönä. Näin tapahtuu aina tuhannen ja yhden yön ajan, kunnes sulttaani viimein peruu naisten ylle langetetun kirouksen.
    Kertomusten loputtomuudesta puhuu myös Susiluodon kokoelman päätös: Mutta, hän sanoo, elämässä jossa on paljon satua ja vähän totta, on kaikki mahdollista. Hän sulkee kirjan, peilit joenpohjissa sälähtävät rikki. Olipa kerran maailma, hän nauraa, eikä siitä tule loppua.

Kaisa Ahvenjärvi
Kuva: Ville Palonen