Lupaan käyttäytyä miehekkäästi

T:Teksti:

Myönteisissä käsityksissä armeija on nähty siirtymäriittinä vastuulliseen aikuisuuteen. Miestutkija Arto Jokisella on asiasta hieman toisenlainen mielipide.
    ”Onhan se nyt ainutlaatuista: instituutio, jossa opetetaan tekemään joukkomurhia. Ja kun väkivalta on niin miehinen ilmiö ja miehillä on instituutio, joka kouluttaa väkivaltaan, niin voisi ajatella, että sillä olisi jotain tekemistä suomalaisten miesten maskuliinisen identiteetin kannalta.”
    Jokinen toimii tutkijana Väkivalta ja sukupuolistunut väkivalta -tutkimusprojektissa Tampereen yliopistossa. Työn alla on myös väitöskirja aiheesta Väkivaltainen mies suomalaisessa kirjallisuudessa ja kulttuurissa.
     Pari vuotta sitten ilmestyneessä kirjassaan Panssaroitu maskuliinisuus hän käsitteli yhdessä luvussa armeijan tekstejä ja puhetapoja kriittisen miestutkimuksen näkökulmasta. Tutkimusaineistona oli puolustusvoimien kolme virallista ohjesääntöä, oppikirja, kaksi sotilasslangikirjaa ja 41 epävirallista marssilaulua. Itse Jokinen ei ole armeijaa käynyt.
    ”Voidaan tutkia paljon asioita, joista ei ole kokemusta. Tutkin nimenomaan tekstejä, en siis esimerkiksi aseellista maanpuolustusta tai sitä, kuinka miehet omaksuvat asenteita käytännössä. Olen kiinnostunut siitä, kuinka väkivalta liitetään miehiin armeijan teksteissä ja puhetavoissa.”

Jokinen ei tutkijana halua ottaa kantaa sellaisiin kysymyksiin kuten aseellinen maanpuolustus tai armeijan kehittäminen. Kansalaismielipide hänellä kyllä on.
    ”Mua pyydettiin mukaan yhteen työryhmään, jossa pohdittiin maanpuolustuskoulutuksen kehittämistä. En mennyt, koska en katso, että sitä pitäisi kehittää. Se pitäisi lakkauttaa.”
    Armeijan tutkimisesta Jokinen kiinnostui 1990-luvulla. Hän huomasi, kuinka armeijasta alettiin maanpuolustusinnon voimistuessa kirjoittaa lehdistössä myönteisesti.
    Jokisen oma suhtautuminen tutkimuskohteeseen on vähintäänkin kriittinen. Hänen mukaansa armeija liittää opettamansa väkivaltakäyttäytymisen suoraan maskuliinisuuteen.
    ”Se tekee väkivallasta jotain, mikä on miehelle kuuluvaa ja ominaista. Se kuuluu miehen velvollisuuksiin, mutta on samalla jotain, mistä mies voi olla ylpeä. Miehinen etuoikeus. Hyvä sotilas on hyvä mies.”
    Jokinen ei väitä, että armeija tekisi miehistä väistämättä väkivaltaisia, mutta hän toteaa puhetapojen vaikuttavan ihmisten asenteisiin.
    ”Se vaalii sellaista poikamaista kulttuuria. Kyllä mä näen sen lähinnä taantumana.”
    Jokinen ei usko, että armeijassa oppisi esimerkiksi vastuunkantoa tai itsenäisyyttä. Tämän hän perustelee vetoamalla armeijan hierarkiaan. Hänen mukaansa sotilasdiskurssissa vastuullinen toimija katoaa.
    ”Sillähän sotilaat usein perustelevat toimintaansa, kun he ovat joutuneet tuomioistuimiin. Heillä ei ole vastuuta. He vain noudattavat käskyjä.”

Jokinen puhuu siitä, kuinka armeijassa mies syntyy symbolisesti uudelleen. Uuden syntymän hän liittää sotakoulutuksen traditioon, jossa yksittäinen mies eristetään siviilielämästä miesten yhteisöön. Synnyttäjinä toimivat miesyhteisö, hierarkkinen järjestys ja systemaattinen koulutus väkivaltaan.
    Uusi kieli on keskeinen osa uudelleensyntymistä ja uuden identiteetin rakennustyötä. Jokinen jaottelee armeijan kielen viralliseen ja epäviralliseen.
    Virallinen kieli on eräänlaista ammattikieltä. Sitä edustavat muun muassa varusmiehille jaettavat oppikirjat ja kaikki, mitä armeija virallisesti edustaa. Viralliselle kielelle ovat ominaisia erilaiset käsitteet ja lyhenteet, sellaiset kuin etenemismuoto, tuliasema tai lähin suoranainen esimies.
     Epävirallinen kieli on yhtä kuin sotilasslangi. Sen vaikutus on yhtenäistävä. Muiden slangien tavoin sille on tyypillistä virallisen karnevalisointi, yhteishengen kasvattaminen ja eron tekeminen ryhmän ulkopuolelle jääviin ”toisiin”.
    Sotilasslangissa ”me” merkitsee Jokisen mukaan suomalaista miestä. ”Ne” taas ovat hippejä, hinttejä, sivareita, mustalaisia, ruotsalaisia tai toisen joukko-osaston sotilaita. Slangissa näitä toisia leimaa naisellisuus.
    ”Kun mies on sosiaalisesti toinen, hän on nainen”, Jokinen kirjoittaa kirjassaan.

Jokinen erottelee myös armeijan epävirallisen- ja virallisen opetussuunnitelman. Epävirallisen suunnitelman hän näkee tavaksi saada asiat läpi.
    ”Virallinen on se, miltä se pitäisi näyttää ulospäin, ja epävirallinen se, mitä se käytännössä on. Esimerkiksi virallisesti seksististä kieltä ei hyväksytä armeijassa, mutta kaikkihan sen tietää, että sitä on. Sehän on slangissa aina kauhean rikasta ja miesten slangissa erityisesti.”
    Sotilaallisen diskurssin yhteydessä Jokinen puhuu siitä, kuinka diskurssi omaksuu lausumia toisista hallitsevista ja myös haastavista diskursseista ja käyttää niitä omiin tarkoituksiinsa. Yhdellä diskurssilla on ikään kuin useita repertuaareja.
     ”Siis strategia, jolla diskurssi legitimoi itsensä ja pyrkii tekemään itsestään faktaa. Jotenkin sen on osoitettava, että se on faktaa. Yksi tärkeä strategia on se, että virallinen kieli, esimerkiksi taistelukoulutus, pyrkii olemaan tieteellistä ja tarkkaa. Sellaista, ettei sitä tule mieleen kyseenalaistaa.”
    Toisena keskeisenä strategiana Jokinen mainitsee kristillisen diskurssin. ”Sen tärkein funktio on puhua sodan oikeutuksesta. Rakenteellisen väkivallan termiä käytetään siinä oikeuttamaan sotaa; koska rakenteellista väkivaltaa esiintyy kaikkina aikoina, niin sodat ovat väistämättömiä. Siitä ei siis tehdä johtopäätöstä, että meidän pitäisi tehdä sille rakenteelliselle väkivallalle jotain, vaan että sen takia meidän pitää sotia.”

Jokinen epäilee, että armeijan käyvät naiset omaksuvat seksististä ja rasistista kieltä siinä missä miehetkin. Ylipäätään naisten vapaaehtoinen asepalvelus on muuttanut hänen mielestään armeijaa hyvin vähän. Naisille armeija on vapaaehtoinen miehisyyskoulu, jossa he voivat halutessaan oppia maskuliinisia arvoja.
    ”Eihän maskuliinisuus ole mitään miehistä kumpuavaa vaan miehiin liitettyä. Maskuliinisuus liittyy siis miesten lisäksi naisiin, jotka haluavat omaksua maskuliinisia arvoja. Ja kun väkivalta on maskuliininen ominaisuus, niin naiset omaksuvat siellä myös väkivallan.”
    Naisten asepalvelusta perusteltiin aikoinaan tasa-arvolla. Jokisen mukaan sillä ei ole mitään tekemistä tasa-arvon kanssa. ”Kyse on siitä, että maskuliiniset arvot ovat ensisijaisia. Kun kaikki saavat olla yhtä lailla maskuliinisia niin sitten ollaan tasa-arvoisia”, hän tuhahtaa.
    Jotain hyvää Jokinen löytää armeijasta. ”Kai siellä pyritään opettamaan sellaisia elämänhallintaan liittyviä asioita kuten järjestelmällisyyttä ja sitä, että pidetään tavarat kasassa. Samat asiat pitäisi opettaa jo koulussa ja kotona. Ja kunnosta huolehtiminen on tietysti hyvä asia.”
    Jokinen kokee oman armeijatutkimuksensa jatkoksi selvitykselle, jolla hän perusteli tutkintalautakunnalle vakaumustaan 1980-luvun puolivälissä. Sivariaika Helsinki-Vantaan lentokentällä oli kuitenkin pettymys.
    ”Oletin kohtaavani paljon sodan ja rauhan kysymyksistä kiinnostuneita nuoria, mutta siellä oli paljon ihmisiä, joista en voinut ymmärtää, että miten vitussa ne oli päässyt sivariin. Kerran meillä oli yhdet läksiäisbileet. Se ilta päätty siihen, että pari jätkää nyrkkitappeli pihalla. Kyllä mä vähän olin pettynyt. Lisäksi ymmärsin, että siviilipalvelus on vain osa tätä järjestelmää. Olisi pitänyt mennä vankilaan.”

Arto Jokinen: Panssaroitu maskuliinisuus; Mies, väkivalta ja kulttuuri. (Tampere University Press)

Mikko Rouhiainen
Kuva: Puolustusvoimat