Olipa kerran valtio, jonka asukkaat voivat hyvin: lapset saivat samanlaisen koulutuksen maan eri kolkissa, sairaat hoidettiin tilipussiin katsomatta ja työttömilläkin oli oikeus onnellisuuteen.
Ihmiset olivat tasa-arvoisia: ei ollut prinssejä eikä prinsessoja – oli sosiaalidemokraatteja. He eivät saaneet ainoastaan puolta valtakuntaa, he saivat tulonsiirtoina puolet rikkaiden palkoista.
Sitten valtakuntaan saapui ryöväriruhtinas nimeltä Lama. Eikä hyvinvointivaltio ole sen jälkeen ollut entisensä.
Kun Suomen talous nousi laman jälkeen 1994 jaloilleen, hyvinvointivaltio jäi kontilleen. Niukkuutta riittää kaikkialle: vanhuksilla on kusiset paikat vaihtamattomissa vaipoissaan, uupuneet sairaanhoitajat ovat jo itse hoidon tarpeessa ja kasvaneet luokkakoot ovat tehneet kouluopetuksesta luokatonta.
1990-luvun aikana Suomi leikkasi sosiaalimenojaan enemmän kuin mikään muu eu-maa. Edes nousukausi ei auttanut nälkäkuuriin: Suomi jatkoi säästämistä, kun muu Eurooppa petrasi palveluitaan.
Tampereen yliopiston rehtori Jorma Sipilä on kuvannut nyky-Suomea vanhaksi puutaloksi, ”jossa on paljon viehättävää, mutta vieraskin huomaa, ettei omistajalla ole vuosiin ollut rahaa eikä tahtoa pitää taloaan kunnossa”.
Valtioneuvoston kanslian tutkija Mikko Kautto on vertaillut väitöskirjassaan Euroopan maiden sosiaalipolitiikan muutosta 1990-luvulla. Hänen mukaansa Suomi pyörittää hyvinvointivaltiotaan selvästi vähemmällä rahalla ja henkilöstöllä kuin muut pohjoismaat. Maasta on tullut hyvinvoinnin halpahalli.
Kun julkiset terveydenhuoltomenot asukasta kohti kasvoivat eu-maissa keskimäärin 20 prosenttia vuosina 1990-97, Suomessa ne supistuivat. Kansantuoteosuutena laskettuna Suomen terveydenhuoltomenot olivat 1997 jo eu-maiden pienimpiä.
Myös sosiaalimenojen osuus kansantuotteesta on pudonnut alle eu-maiden keskitason. Henkeä kohti lasketuissa ostovoimapariteetilla korjatuissa sosiaalimenoissa Suomen taakse jäivät 1998 vain Kreikka, Espanja, Portugali ja Irlanti.
Kautto uskoo, että suomalainen järjestelmä kiikkuu vaa’an kielellä.
”Tulee mieleen kysymys, kuinka pitkään näin voi jatkua”, hän sanoo.
Kauton mukaan ongelmat ovat kasaantuneet heikko-osaisimmille, joilla ei ole ollut ääntä oikeuksiensa puolustamiseen. Mielenterveyspotilaiden ja päihdeongelmaisten hoito on retuperällä. Huonosti menee myös pitkäaikaistyöttömillä, jotka ovat pudonneet pois ansiosidonnaiselta.
”Pieni perusturva pitää heidät käytännössä köyhyysrajan alapuolella”, Kautto sanoo.
Myös Jyväskylän yliopiston sosiologian lehtori Raija Julkunen on huolissaan pitkäaikaistyöttömistä. Heidän asemansa on huonontunut nousukaudella, kun työttömyys on pitkittynyt ja tukia leikattu työhön kannustavuuden nimissä.
”Kun liikutaan toimeentulon rajoilla, muutama satanenkin voi olla iso raha”, Julkunen kertoo.
Monet pitkäaikaistyöttömistä ovat menettäneet terävimmän työkykynsä vanhuuden vaivoihin tai viinan viettelyksiin, eivätkä nykyiset työmarkkinat huoli heitä millään töihin. Ei, vaikka vähimmäisturvaa laskettaisiin kuinka alas.
Toimeentulosta nipistäminen voi Julkusen mukaan jopa vaikeuttaa työnsaantia.
”Jos toimeentulo on todella niukkaa ja köyhyys pitkäaikaista, ei sieltä enää helposti ponnisteta työmarkkinoille. Jos ei voi hankkia edes bussilippua, että pääsisi työvoimatoimistoon tai työhaastatteluun.”
Sekä Kautto että Julkunen varoittavat, että tällä menolla köyhyys kasvaa Suomessa.
Raija Julkusen mukaan köyhimpien auttamisessa ei ole Suomessa kyse rahasta vaan tahdosta. Tai pikemmin sen puutteesta: suomalainen yhteiskunta on 90-luvun jälkimainingeissa alkanut sietää köyhyyttä ja eriarvoisuutta entistä paremmin. Leipäjonoista – joita vielä kymmenen vuotta sitten kauhisteltiin – on tullut arkipäivää, ja valtio on jättänyt yhä enemmän vastuuta perusturvasta Amerikan malliin hyväntekeväisyysjärjestöille ja kirkolle.
Valtiovalta on perustellut säästösavottaa lamavuosina räjähdysmäisesti kasvaneella valtion velalla. Sitä onkin maksettu tunnollisesti takaisin kuin sotakorvauksia aikoinaan, viime vuonna reilun 14 miljardin markan edestä.
Nyt Suomen valtionvelka on neljänneksi pienin eu-maista. Julkunen todisteleekin tuoreessa kirjassaan Suunnanmuutos – 1990-luvun reformi Suomessa, että säästämisessä kyse on ollut enemmän ideologisesta suunnanmuutoksesta kuin taloudellisesta pakosta. Ja muutoksen ensi askeleet otettiin jo ennen lamaa.
Taloudellinen eliitti – valtiovarainministeriö, valtamedia, työnantajat ja yritysjohto – alkoi 1980-luvun lopulla pitää hyvinvointivaltiota esteenä maan menestymiselle uudessa, globaalissa maailmantaloudessa.
Lamasta saatiin hyvä syy rajuun kurssinvaihdokseen: valtio alas, markkinat ylös!
Aluksi työttömyyden kasvua pidettiin Julkusen mukaan jopa hyvänä ilmiönä. Se alentaisi yleistä kustannustasoa, madaltaisi palkkavaatimuksia ja siirtäisi kansantalouden tulonjakoa pääomatulojen ja voittojen hyväksi. Julkunen siteeraa Christopher Wegeliuksen muistelmia, joiden mukaan Suomen Pankissa ajateltiin, että ”mennään vaikka 200 000 työttömään. Suomen kansa ei usko, jollei lyödä päähän”.
Tahallaan aloitettu lama ryöstäytyi valloilleen ja Pohjolan Japani sai 1990-luvun alussa maistaa Siperiaa. Se opetti. Lama kummittelee kansalaisten alitajunnassa vielä nousukaudella. Eliitti voi olla lopputulokseen tyytyväinen: työntekijät ovat pysyneet nöyrinä, palkkakuri säilynyt ja talouden rakenteet sopeutettu uuteen, jälkiteollisen tietoyhteiskunnan aikaan.
Päätösvalta on siirtynyt ay-saunasta eu-aulaan ja työmarkkinoiden uusi aate, joustavuus, on omaksuttu vastaanpanematta: suomalainen työntekijä venyy muttei pauku.
Julkusen mukaan hyvinvointivaltio on muuttunut laajentuvasta mallista jatkuvan säästöpaineen alla eläväksi. Samalla sen perusta on uhattuna.
Markkamääräisesti rahaa käytetään nyt yhtä paljon hyvinvointivaltioon kuin 1980-luvun lopulla, mutta väestön ikääntyminen ja korkea työttömyys lohkaisevat ison osan sosiaali- ja terveysmenoista. Samalla rahalla saadaan entistä vähemmän.
”Jos palvelut jatkavat rapistumistaan, seuraa hyvätuloisten exit”, Julkunen varoittaa.
Varakkaat alkavat käyttää yhä enemmän yksityisiä palveluita terveydenhuollossa, vanhustenhoidossa, päivähoidossa ja koulutuksessa.
Jos keskiluokka lopettaa julkisten palveluiden käytön, niiden verorahoitus menettää oikeutuksensa. Kuilu järjestelmän sisällä levenee, epätasa-arvo lisääntyy ja koko pohjoismaisen hyvinvointivaltion idea uhkaa kaatua.
Se, mistä 1980-luvulla pohjoismaissa ylpeiltiin, ei olekaan enää itsestään selvää.
Suomea kuten muitakin pohjoismaita on johtanut 1960-luvulta lähtien ajatus tasa-arvoisesta kansankodista, jossa tulot on tasattu tuhdilla kädellä, sosiaaliturva pidetty kattavana ja kaikki kansalaiset ovat nauttineet samoista, käytännössä maksuttomista palveluista.
”On vaikea nähdä muuta tulevaisuutta kuin nykyisen järjestelmän hiipivä mureneminen”, Julkunen ennustaa.
Kansalaiset eivät sitä toivo. Elinkeinoelämän valtuuskunnan (EVA) viimeisen mielipidetutkimuksen mukaan hyvinvointivaltion suosio on nyt Suomessa ennätysmäisen korkealla: 85 prosenttia suomalaisista kannattaa hyvinvointipalveluiden säilyttämistä, vaikka se tarkoittaisi raskasta verotaakkaa.
Kun it-huuma on vaihtunut yt-neuvotteluihin, hyvinvointivaltio on alkanut kiinnostaa uuden talouden työjuhtiakin. 1970-luvun turvattu duuni telakalla on vaihtunut epävarmaan konttorityöhön ja itsevarmasta jätkätyöläisestä on tullut nöyrä pätkätyöläinen. Viime vuonna 38 prosenttia kaikista työsuhteista oli joustavia.
Elämän nousuja ja laskuja tasoittavalle hyvinvointikoneistolle on entistä enemmän kysyntää.
Suomalaisten toiveista huolimatta paluuta 1980-luvun yltäkylläiseen hyvinvointipolitiikkaan ei ole. Koko Eurooppa varautuu muutamassa kymmenessä vuodessa edessä olevaan väestön ikääntymiseen. Suomessa se on toiseksi jyrkintä eu-maissa Italian jälkeen.
Vanhusten lisääntyessä terveyspalveluihin ja eläkkeisiin kuluu entistä enemmän rahaa ja valtion menot kasvavat nykyisestä.
”Euroopassa yritetään nyt hillitä menojen kasvua, ettei julkisen talouden taakka paisuisi tulevaisuudessa liian suureksi”, sanoo Stakesin entinen ja Eläketurvarahaston nykyinen johtaja Hannu Uusitalo.
Hän ei usko kansalaispalkkaan eikä muihinkaan rajuihin muutoksiin suomalaisessa hyvinvointijärjestelmässä. Sen sijaan maa tulee hitaasti muiden pohjoismaiden kanssa lähestymään sosiaalipolitiikassaan manner-Eurooppaa. Se tarkoittaa siirtymistä turvakeskeisyydestä työn korostamiseen. Myös yksityisten palveluiden rooli vahvistuu eurooppalaisen mallin mukaan.
”Suomen julkiseen palvelujärjestelmään tulee lisää valinnanmahdollisuuksia, ja ihmiset käyttävät tulevaisuudessa enemmän rahaa sosiaali- ja terveyspalveluihin kuin nykyisin”, Uusitalo ennustaa.
Liikettä on myös toiseen suuntaan: moni manner-Euroopan maa ottaa pohjoismailta oppia naisten työssäkäynnin tukemisessa ja muuttamalla perhekeskeistä tukimallia yksilökeskeiseksi.
Uusitalo ei halua ajatella edessä olevia muutoksia pelkästään kielteisinä niin että hyvinvointipalvelut vain heikkenisivät Suomessa.
”En näe syytäkään sellaiseen ajatteluun. Pohjoismainen malli ei ole koskaan ollut staattinen”, Uusitalo muistuttaa. Tukia voidaan kehittää käytännöllisemmiksi ja tehokkaammiksi.
Hän uskoo, että 50 vuoden päästä Suomi on edelleen hyvinvointivaltio, vaikka hyvin toisennäköinen kuin tänä päivänä. Muutosta on yhtä vaikea ennustaa kuin nykyistä mallia 1950-luvulla.
Artikkelin taustana on käytetty Anneli Anttosen ja Jorma Sipilän kirjaa Suomalaista sosiaalipolitiikkaa, Raija Julkusen kirjaa Suunnanmuutos – 1990-luvun sosiaalipoliittinen reformi Suomessa sekä Matti Heikkilän ja Jouko Karjalaisen toimittamaa kirjaa Köyhyys ja hyvinvointivaltion murros. Mikko Kauton, Raija Julkusen ja Hannu Uusitalon lisäksi on haastateltu professori Keijo Rahkosta, professori Matti Alestaloa, dosentti Laura Kolbea ja tutkijoita EVA:sta sekä Etlasta.
Antti Helin
Kuva: Jukka-Pekka Valkeapää
