Viininpunaiseen villapaitaan pukeutunut mies on ilmeisesti saanut yliannostuksen, ja huumehuoneen valvoja soittaa hälytysnumeroon. Toinen työntekijä auttaa kumikäsineet sormissaan miehen kellastuneelle patjalle. En muista, koska olisin tuntenut olevani yhtä paljon tiellä, haitaksi ja häiriöksi.
Frankfurtin kaupungin lehdistöpäällikkö on järjestänyt kansainväliselle toimittajaryhmälle vierailun kaupungin punaisten lyhtyjen kortteliin. Aluksi poliisipäällikkö esittää kalvoshow’n rikollisuustilastoista ja lainvalvojien työstä. Sitten hän sammuttaa piirtoheittimen ja kysyy: ”Haluatteko nähdä bordellin vai huumehuoneen?”
Uteliaista toimittajista suurin osa haluaa käydä molemmissa. Minä marssin ronskin mutta ystävällisen huumepoliisin kannoilla Frankfurtin kaupungin ylläpitämään huumehuoneeseen.
Huoneessa narkomaanit saavat puhtaan neulan, antiseptistä vettä ja tarvittavat välineet piikittääkseen itseään. Heroiinin käyttö on tiloissa laillista, mutta sen myynti ja hallussapito on laitonta.
Poden syyllisyyttä tirkistelystä ja maleksin seiniä pitkin. En kehtaa tuijottaa, vaikka olen kovin kiinnostunut.
Mietin, miten suhtautuisin turisteihin, jos värisisin vieroitusoireiden pauloissa ja odottaisin levottomana pääsyä neulapisteeseen. Jos jaksaisin välittää, todennäköisesti raivostuisin mustissa poolopaidoissa pällisteleville tyypeille, jotka ovat hetki sitten syöneet vasikanpaistia pilvenpiirtäjän kattosalongissa ja ihmettelevät nyt pistopaikan peilejä. Peilit ovat tärkeitä narkomaaneille, joiden verisuonet ovat arpeutuneet kaikkialta muualta paitsi kaulasta.
Kukaan ei näytä kysyvän huumehuoneen käyttäjiltä, voimmeko tulla sisään kirkkaasti valaistuun, hylätyltä sairaalalta näyttävään tilaan.
Narkomaanit eivät välitä meistä. Heillä on varmaan muutakin ajattelemista. Vapaaehtoistyöntekijät sen sijaan hymyilevät meille kulunutta hymyä.
Tunkeudun ihmisten surulliseen yksityiselämään tyydyttääkseni uteliaisuuteni, enkä yhtäkkiä osaa sanoa, mikä erottaa toimittajan tiedonhalun tirkistelyvietistä. Sekö, että kirjoittamalla Frankfurtin tavasta käsitellä narkomaaneja voisin innoittaa Helsingin huumepolitiikan suunnittelijoita?
Vaikka karut, rupikasvoisten narkomaanien kansoittamat huoneet herättävät ahdistusta, ne ovat pelastaneet monen frankfurtilaisen hengen.
Frankfurtin huumekuolemat ovat vähentyneet voimakkaasti sen jälkeen kun kaupunki aloitti 1990 ennakkoluulottoman huumepolitiikan. Sen tavoitteena ei ole vain estää huumeiden käyttöä vaan vähentää huumekuolemia sekä huumeiden käyttöön liittyviä haittoja niin käyttäjille kuin ympäristölle.
Huumehuoneet liitettiin strategiaan vuonna 1994. Niiden ansiosta ainakin osa narkomaaneista voi pistää huumeet elimistöönsä steriileillä neuloilla puhtaissa tiloissa ja estää likaisten neulojen välityksellä leviävää hepatiittia ja hiv:tä.
Kun Frankfurtissa rekisteröitiin vuonna 1990 runsaat sata huumekuolemaa, vuonna 1999 niitä oli 26. Jotkut ovat hakeutuneet huumehuoneiden kautta hoitoon – vapaaehtoisesti.
En tiedä, miten viininpunaiseen paitaan pukeutuneelle miehelle kävi. Frankfurtin kaupungin mukaan huumehuoneiden henkilökunta selvittää puolet hätätilanteista menestyksekkäästi ilman lääkärin hälyttämistä paikalle. Kadulla tai kotona yliannostuksen piikittäneen käyttäjän kohtalo lienee paljon huonompi.
Heli Suominen
