Aku Ankka -lehden 50-vuotisjuhlien kunniaksi julkaistussa Juhani Tolvasen toimittamassa kirjassa Maailman hauskin kuvasarjalehti on kaksi avainartikkelia: Hannu Raittilan Uusi Jerusalem – Ankkalinna kulttuurin majakkana ja Anu Kantolan Ikuisen odotuksen paikka – Aku Ankka modernin ihmisen yhteiskuntana.
Raittilan oivallus on katsoa Aku Ankka -lehteä suomalaisen historian näkökulmasta. Ankkahan ilmestyi 50 vuotta sitten Suomeen, joka oli ihan erilainen kuin nykyään. Suomi alkoi vasta kaupungistua, mutta Ankkalinna oli jo silloin suunnilleen samanlainen kaupunki kuin nyt. Raittilan toteamus, että Aku Ankka valmisteli suomalaisia kaupunkilaiseen elämään, on liki nerokas.
Kantola puolestaan kytkee Akun ja muut ankat käsitykseen modernista ihmisestä. Individualismia ja järkeä painottava ihmiskäsitys alkoi muotoutua 1700-luvun valistuksen filosofiassa. Länsimainen ja varsinkin Yhdysvaltain yhteiskunta on rakentunut pitkälti sen pohjalle.
Raittilan tavoin Kantolan oivallus on yksinkertaisuudessaan nerokas. Se on ilmeinen, heti kun se on sanottu ääneen. Kukaan vain ei ole aiemmin älynnyt ottaa modernia ihmiskuvaa Ankan erittelyn pohjaksi.
Kantola ottaa erityisesti aina epäonnisen ja epäonnistuvan Akun modernin ihmisen kuvaksi Ankkalinnassa. Hän toteaa, että Aku voi myös onnistua. Se on totta vain hyvin rajoitetusti. Ankkalinnan asukkien asemat ovat pysyviä. Se palvelee tarinoita. Aku ei voi rikastua ja päästä tasaveroiseksi Roopen kanssa, koska silloin sarjakuvien tarinoiden pohja romahtaisi.
Kumma kyllä, Kantola ei juuri puutu Ankkalinnan talouteen, vaikka Roope edustaa puhtaaksiviljeltyä kuvaa kapitalismista. Kapitalismi – Amerikan, läntisen yhteiskunnan ja kohta kai maailman vallitseva järjestys – on johdettu modernista ihmiskäsityksestä. Yksityisyrittämisen vapaus rinnastuu individualismiin ja yksilön vapauteen.
Carl Barks loi Roope Ankan, Pelle Pelottoman ja muita keskeisiä hahmoja, mutta hänen tärkein lisäyksensä Disneyn sarjakuvien maailmaan on Ankkalinna, joka on vakiintunut myös Mikki Hiiren ja muiden hahmojen kulissiksi.
Carl Barks syntyi vuoden 1901 maaliskuussa ja Walt Disney saman vuoden joulukuussa. Herroilla oli muutenkin paljon yhteistä. Molemmat kokivat Yhdysvaltain lamakauden parhaassa työiässään. Molemmat tekivät varsin sekalaisia hommia, ”macduuneja”, ennen lopullista uraansa.
Juhani Tolvanen listaa kirjassa heidän varhaisia töitään. Disney: lehdenjakaja, junakaupustelija, postimies, mainosmies. Barks: renki, metsuri, karjapaimen, ratatyöläinen… Barksin lista on pitempi kuin Disneyn, koska Disney ryhtyi lopulliselle uralleen viihdetuottajaksi paljon ennen kuin Barks löysi paikkansa sarjakuvapiirtäjänä.
Disneystä tuli upporikas, mutta Barks ei sarjakuvilla vaurastunut. Heidän tiensä kohtasivat, kun Barks meni vuonna 1934 töihin Disneyn animaatiostudiolle. Eivät he tuttuja olleet, vaikka työn merkeissä tapasivatkin. Barks siirtyi piirtämään ankkasarjakuvia, kun sarjakuvalehtibisnes alkoi kasvaa Yhdysvalloissa.
Sarjakuviin Barks keksi hahmoja tarinoiden vaatimusten mukaan. Aku oli tietysti syntynyt jo aiemmin Disneyn studioilla. Mutta Barksin sarjoissa alkoi Akun loputon eri töiden yrittäminen ja epäonnistuminen. Siinä on niin paljon samaa kuin Barksin aiemmassa elämässä, ettei se voi olla puhdasta sattumaa.
Barks hyödynsi Akussa varmaankin omia kokemuksiaan. On helppo tulkita Aku Barksin omakuvaksi. Barks oli aina myös sarjakuvia tehdessään omasta mielestään työläinen, parhaimmillaan ehkä viihdyttäjä ja käsityöläinen, muttei koskaan taiteilija.
Barks ja Disney eivät juuri käyneet kouluja. Barks olisi itse ensimmäisenä kieltänyt olleensa minkään alan teoreetikko. Tuskin hän kumminkaan olisi kieltänyt elämänsä ja kokemustensa vaikutusta sarjakuviinsa.
Disneyn hahmoista tehdyt sarjakuvat on aina tuotettu lisenssillä ulkopuolisissa kustantamoissa. Barks ei niitä tehdessään enää ollut tekemisissä Disneyn kanssa. Mutta jos Aku on Barksin omakuva, niin Roopeen on vaikuttanut hänen käsityksensä Walt Disneystä.
Barks ja Roope itse korostavat aina pankkiiri Ankan omia kykyjä ja raakaa työtä tienä vaurauteen. Siinä mielessä Roope on kapitalismin mannekiini, vapaan yritteliäisyyden ja individualismin perikuva.
Samanlaisen kuvan pyrki itsestään antamaan Walt Disney. Barksin Roope on ahne ja suhteessa työläiseensä Akuun itsevaltainen, mutta pohjimmiltaan hyväntahtoinen. Mielestään myös Walt Disney oli animaattoreidensa suojelija ja hyväntahtoinen itsevaltias.
Disney koki henkilökohtaisena loukkauksena animaatiostudioidensa lakon vuonna 1941. Animaation isä aurinkoinen ei koskaan toipunut työläistensä epäluottamuksesta ja alkoi suunnata sen jälkeen pääkiinnostuksensa animaatioista uusiin hankkeisiin, kuten huvipuistoihin.
Samanlainen kuva itsestään suhteessa työläisiinsä lienee ollut Josif Stalinilla. Disney ei toki koskaan tehnyt hirmutöitä Stalinin tapaan. Saattaakin olla suuri onni maailmalle, että Walt Disney ryhtyi viihdealalle eikä politiikkaan. 1900-luvun alkupuolen Amerikassa yrittäjyys taisikin olla ilmeisin tie vaurauteen.
Barks ja Disney ovat sen ajan kasvatteja. Ankkalinnassa ei ole sosiaalipolitiikkaa, koska sitä ei juuri ollut myöskään Disneyn ja Barksin elinympäristössä. He saivat selvitä kykyjensä mukaan, omalla työllään.
Jos Roope oli Barksin näkemys Disneystä, Barks ei koskaan varsinaisesti arvostellut äveriästä satusetää. Kuitenkin Akun ja Roopen välillä on taloudellinen alistussuhde, vaikkei Barks olisi kai edes myöntänyt sitä epäoikeudenmukaiseksi.
Pankkiirin ja köyhän veljenpojan välissä on kuitenkin riistosuhdetta pehmentävä ja sääntelevä sovittelija. Akun holhokit, veljenpojat Hupu, Tupu ja Lupu, puolustavat usein setänsä oikeuksia palkkaan ja kohtuulliseen työaikaan. He ovat ainoita, jotka pystyvät hillitsemään Roopen ahneutta, Ankkalinnan valtakunnansovittelijoita.
Hupussa, Tupussa ja Lupussa ilmenevä toivo paremmasta (työ)elämästä on hellyttävä ja kuvastelee 1940- ja 50-lukujen peruskäsityksiä. Silloinhan kukoisti perheiden toive ja ihanne siitä, että lapset pärjäävät paremmin kuin vanhempansa.
Jos Ankkalinna ei olisi pohjimmiltaan jähmettynyt 1950-luvulle, Akun veljenpojat olisivat varmaankin radikalisoituneet partiolaisista työmarkkinajärjestöjen kautta Vihreän liiton johtopaikoille tai kenties peräti Ya basta -liikkeeseen. Globalisaatiota he vastustaisivat joka tapauksessa koko Sudenpentujen käsikirjan rajattomalla tietämyksellä.
Harri Römpötti
