Mustaan kumipukuun ahtautunut satakiloinen mies ei näytä tutkimusalus m/s Teredon kannella huippusukeltajalta vaan mustalta makkaralta – maustettuna 50 kilon sukelluslaitepikkelsillä.
Sukeltaja Juha Flinkmanin, 42, päällä on sukelluspullojen ja säiliöiden lisäksi ilma- ja kaasuletkuja, tasapainotusliivi, painovyö, opaskeloja, hätänousupoiju, lamppu ja mahavyössä puukko.
Flinkman hyppää räpylät edellä laidan yli. Kun hän vajoaa sulavasti meren vihreään syvyyteen, hahmossa ei ole enää mitään koomista.
Parikymmentä metriä merenpinnan alapuolella pimeydestä nousee puinen masto, tervehdys kahdensadan vuoden takaa. Flinkman jatkaa vajoamista. Toistakymmentä metriä myöhemmin pohjalla alkaa erottua Vrouw Marian hylky.
Flinkman painaa etusormella nappia pukunsa rintamuksessa: kumiasu täyttyy argon-kaasusta ja sukeltajan vajoaminen pysähtyy. Pehmeästi kuin hyvässä hississä.
Hän jää kellumaan keulan eteen. Näkyvyys on poikkeuksellisen hyvä: Flinkman voi erottaa kerralla lähes puolet vuonna 1771 uponneen hollantilaisen kauppa-aluksen hylystä.
Itämeren vähäsuolainen vesi on säilyttänyt aluksen ehjänä. Se on niin syvällä, etteivät merikasvitkaan ole peittäneet sen puurunkoa. Sukeltaja näkee mielessään kuinka Vrouw Maria on halkonut merta hyvässä laitamyötäisessä, purjeet pullistuneina ja pyöreä keula aaltoja puskien. Keula-aallot ovat murtuneet edessä ja vesi roiskunut läpi ankkuriklyyseistä, kun alus on matkannut taideaarteensa kanssa kohti Pietaria ja Katariina Suuren hovia.
Mutta aikamatka ei saa Flinkmania haukkomaan henkeään hämmästyksestä. Ei siksi, että hän tutkii Vrouw Mariaa jo toista kesää ja on nähnyt lukemattoman määrän Itämeren pohjassa makaavia hylkyjä, vaan siksi, että kokenut sukeltaja ei koskaan sekoa tasaisen rauhallisessa hengitysrytmissään.
40 metrin syvyydessä sukelluslasien takana ison miehen silmät ovat selkosellaan ihastuksesta, mutta hengityslaitteesta pääsee vain tasainen puhina: tsuu – tsuu – tsuu.
Vrouw Marian hylyltä, Nauvon ulkosaaristosta, on pitkä matka Itäkeskuksen takapihalle. Ovi Merentutkimuslaitoksen kalseaan virastotaloon sijaitsee moralistin Bermudan kolmiossa: vastapäätä on pornokauppa ja thaihierontaa, vieressä Kolmospesä -räkälä.
”Mä olen Roope, terve”, karhumainen meribiologi Juha Flinkman tervehtii vierastaan toisen kerroksen ovella. Kokoa on niin vatsassa kuin lihaksissakin; tuuheassa parrassaan ja sinisessä oloasussaan hän muistuttaa samaan aikaan Orson Wellesia ja Rasmus-nallea.
Flinkman naurahtaa naapuruston liiketiloille.
”Jos totta puhutaan, en ole käynyt niistä yhdessäkään.”
Ei edes töiden jälkeen kaljalla.
”Kolmospesäkin on sen verran pelottavan näköinen paikka, ettei sinne tällainen tutkijan rääpäle uskalla mennä. Siellä voi tulla nenään.”
Tärkeämpi syy löytyy kotoa. Työn lisäksi aikaa pitää riittää myös biologivaimolle sekä 9- ja 13-vuotiaille pojille.
Kaksi vuotta sitten väitelleen Flinkmanin erikoisala on planktonlajiston kehittyminen ja muuttuminen Itämeressä.
”Planktoneissa näkyvät heti meren suolaisuuden muutokset ja rehevöitymisen vauhti”, Flinkman selittää.
Sukeltamistaan Flinkman luonnehtii täysin ammattimaiseksi harrastustoiminnaksi. Hän vastaa Merentutkimuslaitoksen vedenalaisten tutkimusten suunnittelusta ja tutkii Suomen merimuseolle maailmansotien aikaisia hylkyjä sekä Vrouw Mariaa.
Hylkyjen tutkimista helpottaa Flinkmanin viisi vuotta sitten Skotlannissa opettelema, Suomessa harvinainen seoskaasusukeltamisen taito. Seoskaasun käyttäjä välttää sukellushumalan ja voi toimia pinnan alla monta kertaa pidempään kuin tavallinen paineilmasukeltaja.
Kymmenvuotiaan Roopen nenä sinersi. Ilta-aurinko ei jaksanut lämmittää, ja hytisevä poika juoksi saunaan. Kuten tavallista, hän oli viettänyt koko kesäisen päivän rannassa, hyppinyt veteen ja sukeltanut laiturin alle, milloin agenttina pommia asentamaan, milloin pelastamaan jumiin jäänyttä Jacques Cousteauta.
Vuosia myöhemmin Flinkmanin lapsuuden unelmat sukellusmatkoista kaikkialle maailmaan ovat toteutuneet. Hän on sukeltanut Brittiläisen Kolumbian valtavissa kelppilevämetsissä hylkeiden ja merisaukkojen seassa ja ihastellut Irlannin rannikolla seiparvea, joka nousi syvyyksistä yläveteen planktonia syömään ja sukelsi takaisin pimeyteen vailla loppua kuin jatkuva elohopeavirta.
Itämeri on silti helsinkiläiselle Flinkmanille meristä rakkain. Siitä ovat hänen sukunsa miehet saaneet isästä poikaan elantonsa veneenveistäjinä ja merenkävijöinä.
Pinnan alta Itämeri on karu ja kaunis kuin japanilainen puutarha.
Merten lumoa Flinkman ei osaa sanoin selittää. Jokin siellä syvyyksissä ravistelee sielua, ja kun oma kieli ei taivu sen kuvaamiseen, biologi siteeraa runoilijaa, Pentti Saarikoskea: ”Kenenkään minulle opettamatta olen oppinut asioita, joita en voi opettaa kenellekään.”
Ne asiat Flinkmanille on opettanut meri.
Helpommin löytyy vastaus siihen, mistä hän on saanut lempinimensä Roope. Hänen isoisänsä – merimies, nyrkkeilijä ja innokas teatterin harrastaja, odotti malttamattomana ensimmäistä lapsenlastaan. Kun ukki näki pienokaisen synnytyshuoneen ikkunan takaa viisikiloisena rumiluksena, pää vinossa, toinen silmä mustana ja naama veristen repaleiden peitossa, pääsi häneltä huudahdus:
”Jumalauta, mikä Rosvo-Roope!”
Syyskuun alusta lähtien Itämeren pinnanalaista maailmaa on voinut ihmetellä myös postimerkeissä. Juha Flinkman suunnittelee ja piirtää Suomen Postille neliosaista Suomenlahti-postimerkkisarjaa. Merenalaisen luonnon lisäksi merkeissä kuvataan Vrouw Mariaa ja Suomenlahden majakoita. Ensimmäisen merkkivihkon jälkeen loput kolme ilmestyvät lähivuosien aikana.
Flinkmanin postimerkkitaitelijan ura alkoi 1998, kun Merentutkimuslaitos toivoi satavuotispäiväkseen nimikkopostimerkkiä. Flinkmanin piirtämät merkit tutkimusalus Arandasta ja A. E. Nordenskjöldin Vegasta keräsivät kiitosta, ja posti tilasi häneltä lisää merkkejä.
”Oli huima tunne, kun tajusin, että minun oikeasti halutaan tekevän postimerkkejä”, Flinkman muistelee. Kunnia olisi suuri kenelle tahansa ammattitaiteilijalle.
Kuvataiteellista koulutusta Flinkmanilla ei ole, vaikka hän opiskeluaikoinaan tienasi taskurahoja mainospiirtäjänä ja on myöhemmin kuvittanut tieteellisiä julkaisuja.
Toisin kuin Flinkmanin muut harrastukset – amerikanraudat ja pienoismallien rakentaminen – postimerkkien taiteilu pönkittää kunnian lisäksi lompakkoa. Itse asiassa se on paljon tuottoisampaa puuhaa kuin tutkijan työ. Ongelmana on kuitenkin aika: jokaisen sarjan suunnittelua varten Flinkman tarvitsee vähintään kuukauden virkavapaata, mutta hän ei haluaisi jättää jo muutenkin ylityöllistettyjä työtovereitaan merentutkimuslaitoksella pulaan.
Sillä tärkeintä on kuitenkin Itämeri. Ja se on vakavasti uhattuna.
Flinkmanin sukeltajan uran aikana monet Itämeren vedenalaiset maisemat ovat muuttuneet täysin. Kun hän oli kaksikymmentä vuotta sitten biosukelluskurssilla Tvärminnen alueella, siellä oli aaltoileva merihiekkapohja, jolla kasvaviin meriajokkaisiin valo kauniisti siivilöityi. Nyt samalla paikalla merenalainen maisema on mustan sedimenttiliejun peitossa ja meriajokas käynyt harvinaiseksi.
”Lopputulos on vihreän mömmön peitossa oleva meri, jossa kalat kuolevat hapen puutteeseen”, Flinkman varoittaa. Niin käy, jos Itämeren rehevöitymistä ei saada kuriin.
”Hirveätähän niin on sanoa, mutta viime vuosien pahat sinileväkesät ovat olleet hyvä asia. Kun päättäjienkin mökkirannat ovat olleet hernesoppana, niin eiköhän jotain ala tapahtua.”
Meribiologina Flinkman tekee sen minkä pystyy, tutkimuksen voimalla.
”En ole koskaan ollut sellainen, että jaksaisin kauheasti pöhöttää kansalaisliikkeissä. Mieluummin puurran pikkuhiljaa ja teen sitä minkä koen tärkeäksi. Se ei tarkoita, etteikö kansalaisliikkeitäkin tarvittaisi.”
Vaikka voitto rehevöitymisestä voi aika ajoin tuntua mahdottomalta, jykevä mies ei taivu epätoivoon.
”Olen aina uskonut, että sitkein voittaa.”
Sitkeyteen Roope uskoo myös marraskuussa, kun hän väijyy peuroja metsäpellon laidalla, kuusen alle kyykistyneenä. Ensin tiaiset varoittelevat tunkeutujasta äänekkäästi, mutta kun tunkeutuja on aikansa istunut hiljaa, ne unohtavat lopulta ihmisen ja alkavat touhuta omiaan oksistossa. Joskus hömötiainen lennähtää lakin lipalle, onpa se istahtanut sylissä lepäävän kiväärin piipullekin.
Mutta pelokkaita peuroja ei näy. Roope istuu hiljaa tuntikausia: iltahämärä laskeutuu, myyrät piipittävät ja pöllö iskee pellosta saaliinsa. Ilma on kirpeän raikas.
Ajatukset tyhjenevät, silmät painuvat kiinni. Flinkman sulautuu osaksi metsää, unohtaa jo melkein oman olemassaolonsakin. Ja kun hän sitten avaa silmänsä, on tokka pellolla syömässä.
Vain yksi puuttuu laumasta, vanha johtajapukki. Se vielä luottaa vaistoonsa, puhisee ja polkee sorkallaan maata metsän kätköissä.
Mutta kun jaksaa tarpeeksi sitkeästi istua, vanha suursarvikin jo hiipii selkä kyyryssä pellolle. Syö vähän ja menee pois, tulee pari kertaa takaisin.
Mies hymyilee kuusen alla. Hän on voittanut, saanut pukin huijattu kätköistään. Roope ei kohota kivääriään, ampumisen aika on joskus myöhemmin. Hän haluaa vielä vastaisuudessakin naruttaa jo tutuksi käynyttä eläintä.
Sitä ei tarvitse pelätä, että joku toinen metsästäjä ehtisi hänen edelleen.
”Ne, jotka sen haluaisivat ampua, eivät koskaan malta odottaa, että se tulee näkyville”, Flinkman virnistää.
Antti Helin
Kuva: Ville Palonen
