UB:n Best of ja harvinaisuudet -levy on tullut ja bändi lopettaa. On aika paljastaa pari salaisuutta yhtyeen lyriikasta.
Ensimmäisen levyn Laulu asioista valitsee mieluummin Andy Warholin kuin Jean-Paul Sartren asenteen: ei inhoa ja ahdistusta kuolleen maailman edessä. Vaan: vau! jee! asioita, hei!
Myöhemmillä levyillään Ultra Bra ei tyytynyt sanomaan vau!, kuten postmodernismi tylsimmillään usein tyytyy, vaan se alkoi sijoittaa asioita suurten tunteiden viereen ja antaa niille ilmaisumuodon.
Sinä lähdit pois
minä katselin parvekkeelta
loittonevaa selkääsi
kiersit vesilammikot
ja arvaan ettet murehdi
tätä eroa.
Selkä tai vesilammikoiden kiertäminen (tai jäätelöauto tai ohuet verhot) eivät ole kiinnostavia niinkään symboleina vaan mahdollisuuksina kertoa suurten tunteiden hetkistä. Ne ovat arkipäiväisiä asioita, joita ilman muistoa ei voisi olla olemassa.
”Asiat” eivät ime itseensä hetkien merkitystä, kuten joskus iskelmissä (vesilammikot kiersit sä vain / vesilammikoiden ohi kuljit vain), eikä niistä tule yhdentekeviä suurten tunteiden rinnalla. Asiat ovat ennemminkin varovaisia tapoja avata reitti suuriin tunteisiin, jotka tulevat sitten esiin musiikissa ja keikoilla.
Yksi harvoista kiinnostavista symboleista löytyy kappaleesta Vesireittejä. Jos varhaistuotannon
Savanni nukahtaa kertoi hyvän seksin olevan vastapaino parisuhteen ongelmille, Vesireittejä on sen Gegenlied (vastalaulu) ja kertoo pelkän seksin riittämättömyydestä ihmissuhteelle: Jos kaupunki tulvisi / vesireittejä pääsisi pakoon / vaan / minä en ole kala.
Suuria tunteita – rakkautta, vihaa, surua, kaipuuta – lähestytään hitaasti, epäsuorasti, toisten asioiden kautta.
Laulussa Sinä lähdit pois eroa ei vielä surra, vaan surun mahdollisuutta on vasta alettu miettiä; Heikko valo -kappaleessa huomataan eron ehkä koittavan pian; mahtipontinen Minä suojelen sinua kaikelta kertoo päättäväisestä suojelemisenhalusta, mutta ei suoranaisesti rakkaudesta.
Tietysti näiden laulujen tunnelma perustuu rakkaudelle ja muille suurille tunteille, mutta minkään laulun viesti ei ole ”kaipaan sinua niin” tai ”rakastan sinua niin paljon”.
Ultra Bran sanoituksista opinnäytteitä suunnitteleville: älkää etsikö bändin lauluista niinkään postmodernismia vaan romantiikan hylännyttä modernismia.
Kun lauletaan kovaa ja innokkaasti olen kävellyt jään yli Seurasaareen tai en ehkä tarvitse sinua tai jopa minä en ole kala, moni kaipaan-sinua-niin-sanoituksiin tottunut on ällistynyt tai hymähdellyt tai ottanut esiin sanan ”ironia”.
1990-luvulla käsittämättömän suosituksi tullutta i-sanaa käytettäessä on syytä muistaa pari asiaa. ub-ironia ei ole tavallista kolumnisti-ironiaa. Se ei karttele kiinnijäämistä suurista tunteista tai joutumista naurunalaiseksi (tunnen monta ihmistä, jotka naureskelevat ub:lle) eikä yritä osoittaa olevansa vain testailemassa ja kokeilemassa juttuja sitoutumatta niihin tai kommentoimatta niitä mitenkään.
Jos ub:n projektia haluaa kutsua ironiseksi, niin silloin ironia merkitsee keinoa ilmaista suuria tunteita, tehdä niistä kiinnostavia ja helpommin vastaanotettavia.
Samanlainen, ub:n viljelemä ironia on mainittu myös puhuttaessa viime vuosien kehutuimmasta uudesta amerikkalaisesta kirjailijasta Dave Eggersistä, jonka romaani Huikean nerokas sydämeenkäypä merkkiteos ilmestyi juuri suomeksi. Jos tämä on minun sukupolveni juttu, kuulun sukupolveeni mielelläni.
Myös Anni Sinnemäki on joskus haastatteluissa samassa viitannut samassa hengessä ironian eri tyyleihin, joten tämä ei ole omaa keksintöäni.
Kuuden viime vuoden aikana Sinnemäki on osoittanut, että rakkautta tai eroa tai haikeutta voi ilmaista vaikuttamatta niin tylsältä ja simppeliltä ja väsyttävältä ja epäinhimilliseltä kuin ylivoimaisesti suurin osa iskelmä- tai rocklyriikasta ikävä kyllä vaikuttaa, että valtavan monet suomalaiset, sellaisetkin suomalaiset, jotka eivät juuri kuuntele suomeksi laulettua musiikkia, tunnistavat nopeasti uuden ilmaisun erilaisuuden ja loiston ja kauneuden ja ovat äärimmäisen innoissaan. Mikä on niin hyvää kuin voi olla.
Kysti Niemelä
