Lapsuus punalipun alla

T:Teksti:

Miksi kolmikymppiset loilottavat taistolaislauluja kilpaa rätisevien vinyylilevyjen halkoloiden ja korhosten kanssa? Miksi entiset pikkupioneerit muistelevat haikeina 1970-lukua, jolloin Neuvostoliitto oli suuri ja mahtava, Suomi suomettunut ja maailma mustavalkoinen?
    Samasta syystä kuin lapsuutta yleensä kaivataan: nostalgian vuoksi. Maailma ei ehkä ollut täydellinen, mutta tuttu ja turvallinen se oli.
    Näin voi päätellä Laura Honkasalon, 30, syyskuussa ilmestyvästä kirjasta Sinun lapsesi eivät ole sinun. Romaani on ensimmäinen kuvaus taistolaislapsuudesta – ja lapsuuden lopusta. Kirjan päähenkilöt, helsinkiläislapset Nelli ja Juri, ovat pikkupioneereja, jotka odottavat sosialistista vallankumousta. He aikuistuvat maailmassa, jonka vallankumouksissa sosialismi kuopataan.
    Kirja kuvaa myös aikuisten ja lasten ristiriitaa. Taistolaisvanhemmat väsyvät, katuvat ja kääntävät takkinsa, mutta aikuistuneet lapset puolustavat lapsuuttaan ja ikävöivät ideologiaa.

”Minua ärsyttää se, että taistolaisuutta on käsitelty yksipuolisesti. Se on leimattu lapselliseksi hölmöilyksi tai sitten kaikki taistolaiset stalinisteiksi. Hyviä puolia ei ole tuotu esiin lainkaan”, Laura Honkasalo sanoo.
    Linnunluinen kirjailija istuu Akateemisen kirjakaupan Aalto-kahvilassa ja hörppii teetä. Vaaleat hiukset on palmikoitu pään yli, korvissa roikkuvat ohuet kultaiset renkaat. Kahvila on Laura Honkasalon suosikki. Kirjallinen tausta Honkasalolla on muutenkin: taidehistorian, englantilaisen kirjallisuuden ja kirjallisuustieteen opintoja Helsingissä, kirjallisuuden tutkinto Englannissa, Irlannissa keskiajan kirjallisuutta…
    Seis. Kirjailija keskeyttää ansioluettelon kertaamisen.
    ”Ei noita kannata hirveästi mainita. En halua vaikuttaa elämästä vieraantuneelta.”
    Selvä. Kerrotaan sen sijaan, että Honkasalo toimittaa Demi-nuortenlehteä.
    Virkamies-isän ja ympäristösuunnittelija-äidin tytär tähtäsi kirjailijaksi sinnikkäästi. Kahdeksanvuotias Laura täytti Tiimarin pieniä ruutuvihkoja tarinoilla ja runoilla. Aiheeksi kelpasivat sanomalehdet, kissat ja luokan mallioppilaat.
    Romaanikäsikirjoitukset tulivat kustantajilta paluupostissa, mutta palaute oli varovaisen kannustavaa. Laura Honkasalo ehti kirjoittaa 13 romaanin käsikirjoitusta ennen kuin tärppäsi. Nuortenkirja Metsästä tuli Syöjätär ilmestyi vuosi sitten. Syyskuussa ilmestyy myös Honkasalon toinen nuortenkirja, Siskoni, enkelinluinen tyttö.
    Ajatus taistolaisromaanista syntyi jo 15-vuotiaana. Sinun lapsesi eivät ole sinun -kirjan aikalaiskuvaus perustuu pitkälti kirjailijan kokemuksiin. Laura Honkasalo kuului Pakilan nuoriin demokraattisiin pioneereihin viisivuotiaasta teini-ikäiseksi.
    ”Kirjan tarinan ja luonteen kehittelyyn meni kauan. En halunnut tehdä kirjasta parodista.”

”Taistolaisuus opetti paljon hyvää, rauhantyön ja suvaitsevaisuuden. Silloin tultiin tietoiseksi nälänhädästä, kansainvälisyys ja solidaarisuus olivat esillä”, Honkasalo sanoo.
    Honkasalon kirjassa puhutaan paljon sananvapaudesta ja ihmisoikeuksista, ei kuitenkaan Neuvostoliitossa.
     ”Kritiikkiä on esitetty tarpeeksi. Eivätköhän huonot puolet ole tiedossa.”
    Honkasalo nojautuu eteenpäin pöydässä ja pamauttaa: ”Sitä paitsi kapitalismi on yhtä epäonnistunut yhteiskuntakokeilu kuin kommunismikin. Sen huonoja puolia ei vain suostuta myöntämään, vaikka koko ajan tapahtuu melkein yhtä paljon ihmisoikeusrikkomuksia kuin itäblokissa. Aasian lapsityövoimasta ei vain välitetä.”
    Honkasalon romaanissa päähenkilöt elävät 1990-lukua, jolloin ideologiat kuopattiin. Päähenkilö kuvaa aatteiden muuttuneen irtokarkeiksi, joista voi valita omaan karkkipussiinsa sopivimmat. Luokkataistelun sijaan nuoret taistelevat ilmaisutaidon lukion margariininapeista ja valtaavat pankkiautomaatteja. Kirjan henkilöt pohtivat, voiko maailmaa muuttaa ostoboikoteilla – niistä puhuttiin jo lapsena.
    ”Joskus kaipaa mallia, joka selittäisi kaiken. Mutta ei mustavalkoisuuteen enää voi uskoa. Maailma on liian monimutkainen. Ehkä ne, jotka heittelevät kiviä Göteborgissa, vielä pystyvät ajattelemaan äärimmäisyyksien kautta.”

Sinun lapsesi eivät ole sinun –kirjassa Honkasalo kuvaa, kuinka selkeä maailma oli taistolaislapsen silmin. Neuvostoliitto oli hyvä ja Amerikka paha. Työläiset riistettyjä ja porvarit riistäjiä. Länkkärit ilkeitä ja inkkarit kilttejä. Hopeanuoli-sarjakuvaa sai lukea, Aku Ankkaa ei. Neuvostoliittolaiset lelut olivat kivoja, sotalelut – kuten papaatit ja lennokit – pahoja. Kommunistit olivat oikeassa, muut väärässä.
     Honkasalo nauraa: ”Joskus saan itseni vieläkin kiinni ajatuksesta, että on olemassa hyviksiä ja pahiksia.”
    Lapsena Honkasalo tiesi Neuvostoliiton onnelaksi. Siellä oli kolme kertaa suuremmat sokeripalat kuin Suomessa ja konvehdit tulitikkuaskin kokoisia. Tuliaisina saadussa hyrrässä vilkkuivat valot, ja sifonkiset lettinauhat olivat upeita. Leningradin-matkalla usko vain voimistui:
     ”Ajattelin, että sitten kun Suomessa tapahtuu vallankumous, niin meillekin rakennetaan yhtä hienoja pioneeripalatseja. Niissä oli elokuvateatterit, jumppasalit ja veistoluokat.”
    ”Aikuiset ehkä tiesivät sosialististen maiden epäkohdista, mutta lapsille niistä ei puhuttu. Kirjassani päähenkilö pohtii, että mihin Puolassa vastavallankumousta tarvitaan – vallankumouksen jälkeenhän kaikilla on kivaa.”

Ristiriidattomana Honkasalo ei silti taistolaislapsuutta kuvaa. Romaanin lapset odottavat iltaisin kotona, kun vanhemmat viipyvät poliittisissa kokouksissa, Tiedonantajan tilauksia keräämässä, monistetalkoissa, milloin missäkin. Perheen ruokapöydässä puhutaan maailman tilanteesta, mutta oman perheen hajoamista vanhemmat eivät osaa selittää.
    Lasten käsketään ajatella itse, mutta opetetaan toistelemaan iskulauseita: ”Pienikin voi taistella.” Pikkupioneerit näkevät painajaisia asevarustelusta ja pelkäävät sotaa.
    ”Jälkeenpäin olen ajatellut, että aikuisten ja lasten demokratia meni ehkä vähän liian pitkälle. Lapsille selitettiin maailman vääryydet ja nälänhädät, mutta ei ajateltu miten musertavalta sellainen lapsista tuntuu”, Honkasalo sanoo.
    Hän miettii hetken. Nykyisin on ehkä menty toiseen ääripäähän, lapsille ei uskalleta antaa lainkaan ”moraalia tai eettisiä eväitä”.
     ”Lapset ja nuoret kärsivät siitä.”
    Uskonnon vastustamista Honkasalo ei lapsenakaan ymmärtänyt. Häntä harmitti, kun piti jäädä uskonnontunneilta pois. Omille lapsilleen hän haluaisi antaa uskonnon ”itsestäänselvyytenä kuten kielen ja kulttuurin”. Päättäkööt sitten myöhemmin, haluavatko kuulua kirkkoon. Honkasalo itse liittyi kirkkoon aikuisena.
     ”Kannattaakohan sitä mainita – en ole kertonut asiasta vielä vanhemmilleni.”

Laura Honkasalo: Sinun lapsesi eivät ole sinun. Gummerus, 154 mk.

Kirsikka Saari
Kuva: Mika Ranta