Kun kirjailija Juha Seppälälle myönnettiin kirjallisuuden valtionpalkinto vuonna 2000, palkintoraati perusteli valintaansa seuraavasti: ”Tutkiessaan äärimmäiseen rehellisyyteen pyrkien miehisen olemassaolon ydinkokemuksia, syyllisyyttä, pelkoa, epäonnistumista, lukkiutunutta kommunikaatiota, solmuista suhdetta naiseen, tukahdutettua vihaa, fyysistä ja psyykkistä juurettomuutta Seppälä on traditionhyödyntäjä ja uudistaja.”
Raatilaiset eivät ole yksin ajatuksineen siitä, että ”miehisen olemassaolon ydinkokemuksia” ovat juuri pelko tai epäonnistuminen tai tukahdutettu viha. Suomalaiseen kulttuuriin, etenkin kirjalliseen kulttuuriin, kuuluu vahvasti ajatus siitä, että negatiiviset tunteet ilmaisevat ihmisyyttä aidoimmillaan.
Positiivisuus on kulttuuria, pintasilausta ja helposti hukkuvaa. Pelko ja viha ovat aitoutta ja luonnollisuutta, paljas minuutemme, totuus meistä.
Tämä ajatusmalli on yksi syy Seppälän tuotannon saavuttamaan arvostukseen. Seksi ja (mieluiten äkillinen) kuolema ovat Seppälän suosikkiaiheita, samoin sota, mielisairaus ja ulosteet.
– kaikki mikä on, tiedättehän, totta.
Arvostuksen syitä kannattaa miettiä, koska ne eivät perustu proosan tyyliin. Seppälän novelleista puuttuvat nimenomaan oikut tai vapaudet: ne noudattavat selkeää, vankkaa, hienosti hiottua, ennalta-arvattavaa ja yksitotista linjaansa. Tyylikeinoihin kuuluvat pienet muutokset sanajärjestyksessä (”ei lapsille voitu näyttää” tavallisen ”ei voitu näyttää lapsille” sijasta); lyhyet ja toteavat virkkeet; konkreettiset yksityiskohdat, mielellään jotenkin inhottavat; simppeli dialogi sekä kansanomainen huumori.
Seppälän novellit tarjoavat paljon sellaista, jota englanniksi kutsutaan thrillseiksi. Näitä kiihtymyksen hetkiä on tarjolla varsinkin reilun pornografisessa novellikokoelmassa Super Market (1991) sekä Suomen Historia -kokoelman novellissa Hovimarsalkka (1998). Hovimarsalkassa Mannerheim kertoo elämäntarinansa, joka sisältää, kuten voi jo arvata, ulosteita, homoseksiä, kansanomaista kieltä, sadismia.
Yksikään Hovimarsalkan vitseistä ei ole hauska, mikä ei asetelman ennalta-arvattavuuden takia ole kovin yllättävää. Sen sijaan yllätyin kovasti, kun jotkut hyvästä kirjallisuudesta pitävät tuttavani ovat alkaneet puhua myönteisesti tästä ”pressa pieree”-tyylilajin paradigmaattisesta edustajasta.
Osasyy ovat juuri thrillsit, vaikkeivät ne teekään hyvää kirjaa. Pornografinen kirjallisuus antaa usein thrillsejä, samoin uutiset väkivallasta, ja väkivaltainen pornografia antaa niitä vielä enemmän. Aina kun romaania tai novellikokoelmaa kehutaan ”vaikuttavaksi” tai ”mieleenpainuvaksi”, kannattaa muistaa sanojen sopivan suureen määrään vastenmielistä luettavaa. On myös hyvin helppo kirjoittaa tässä mielessä vaikuttavaa proosaa.
Seppälän proosassa houkuttaa tämä helppo pulssin kiihdyttäminen. Mutta suosioon tarvitaan myös jotain muuta ja vastaukseen antaa vihjeen tuttavani kommentti Hovimarsalkasta: ”Siis kelaa miten joku mummo, jolle Mannerheim on ihan Jumala, lukee sitä”.
Tämän Seppälä tarjoaa meille: mahdollisuuden olla parempia kuin mummot. Kyse on suositusta strategiasta konstruoida joku äärikonservatiivinen, tyhmä ja kirjallisuutta inhoava vastustaja, jonka rinnalla voidaan esiintyä fiksuna ja kultturellina.
Se on monille tärkeää aikana, jolloin kirjallisuuden painoarvo kulttuurissa on selvästi vähentynyt. Kirjallisuusihmiset haluaisivat tuntea itsensä nykyistä rohkeammiksi, radikaaleimmiksi ja ylipäänsä paremmiksi. Seppälän novellit vastaavat hienosti tähän tilaukseen, mutta klassisella puutteella: niistä tulee samalla keskinkertaista kirjallisuutta.
Kyösti Niemelä
Juha Seppälä: Oikku ja vapaus. WSOY, 175 mk.
