Viimeistä harjoitusta viedään Teatterikorkeakoulun (Teak) Studio 4:ssä. Lattia tömisee neljän tanssijan askelista. Valosuunnittelija testaa valoja, ja lavastaja suihkuttaa vettä ruohoseinämään, joka on rakennettu tanssilattian reunassa seisovan pylvään ympärille.
Kaiken keskellä kulkee Jenni Kivelä, joka jakaa hiljaisella äänellä ohjeita tanssijoille ja valosuunnittelijalle. ”Ehkä lopuksi pimeä voi olla pidemmän aikaa”, hän sanoo, kun hiotaan tanssiesityksen lopetusta ennen kumarruksia.
Jännitystä ilmassa ei näy, mutta korostetun rentoa keskittyneisyyttä kyllä, sillä Peruskartasto-esityksen ensi-iltaan on aikaa nelisen tuntia.
Tanssija Tommi Haapaniemi saa oman osuutensa päätökseen ja poistuu. Esityksen kolme muuta tanssijaa, Frida Lundberg-Jansson, Hanna Korhonen ja Tanja Kuisma harjoittelevat sitkeästi vielä muutamia kohtauksia.
Kivelä seuraa silmä tarkkana, tekee hiuksenhienoja muutoksia tanssijoiden liikkeisiin ja pyytää Lundberg-Janssonia liikuttamaan kättään yhdessä kohtaa eri tavalla.
Sitten harjoitukset ovat ohitse. Kivelä vaihtaa muutaman sanan valosuunnittelijan kanssa ja kirjoittaa pari riviä isoon, mustakantiseen muistivihkoonsa.
Kaikki on rutiinia, mutta Kivelälle Peruskartaston ensi-illalla on tavallista enemmän merkitystä. Se on hänen opinnäytteensä, joka tekee hänestä tanssitaiteen maisterin ja muodollisesti pätevän koreografin.
Sanana koreografi on tuttu jokaiselle, joka on nähnyt lehdessä suomalaisen tanssitaiteen suuren diivan Jorma Uotisen kuvan. Koreografilla on siis jotain tekemistä tanssin kanssa, mutta tarkkaan ottaen mitä?
”Koreografi suunnittelee teoksen ja kokoaa ryhmän”, Kivelä vastaa. Koreografia voi verrata yhdistettyyn elokuvaohjaajaan ja käsikirjoittajaan. Hän luo teoksen hahmottelemalla tanssijoiden liikkeet ja toteuttaa sen ohjaamalla tanssijoita.
Tanssimisen lisäksi koreografi osallistuu myös esityksen äänimaiseman, valaistuksen ja lavastuksen suunnitteluun. Paitsi luovuutta koreografilta vaaditaan myös stressinsietokykyä, organisointitaitoa ja omaperäisyyttä, Kivelä kertoo.
Ennen koreografin opintoja Kivelä opiskeli tanssia kolme vuotta Teakissa. Tanssitaiteen kandidaatiksi valmistuttuaan hän halusi jatkaa opintojaan. Valittavana oli kolme vaihtoehtoa: tanssijan, koreografin tai tanssipedagogin maisterin koulutusohjelma.
”Valitsin koreografilinjan, koska en kokenut sopivani tanssijanlaadullani suurimpaan osaan niistä teoksista, joita koreografit Suomessa tekevät”, Kivelä sanoo.
Kivelä opiskeli kaksi vuotta muun muassa tanssidramaturgiaa, ohjaajan työtä ja partituurien lukemista. Pääosin maisterin opinnot kuluivat kuitenkin erilaisten koreografioiden laadinnassa. Aluksi oppilaiden piti esimerkiksi laatia koreografia kolmen minuutin pituiseen sävellykseen.
Sitten tehtävät vaikeutuivat. ”Meidän piti suunnitella koreografia sooloon, duettoon, ryhmäesitykseen ja lopputyöhön. Lopputyössä sai käyttää niin monta tanssijaa kuin pystyi 20 000 markalla palkkaamaan”, Kivelä sanoo.
Kivelän opinnäyte, Peruskartasto, sai muotonsa harjoitusten alettua, kun sen nimi keksittiin. Ennen nimeä oli pelkästään joukko tanssijoiden tekemiä liikesarjoja.
Vain yksi asia oli Kivelän mielessä alun alkaen selvää. ”Tommin piti esittää soolo, jossa hän tanssii hameen kanssa”, Kivelä kertoo.
Ihan kylmiltään Kivelä ei kuitenkaan ryhtynyt Peruskartastoaan piirtämään. Siinä missä elokuvan tai näytelmän käsikirjoittaja kirjoittaa yksikseen työhuoneessaan, Kivelä aloitti koreografiansa suunnittelun tanssimalla yksin harjoitussalissa.
”Oikeastaan melkein kaikki esityksen liikkeet syntyivät sillä tavalla. Minulla on tapana työskennellä hitaasti, mutta usein miettimäni liikesarjat jäävät sitten lopulliseen esitykseen”, Kivelä sanoo.
Koreografi on kaiken pomo. Tai kuten Kivelä asian ilmaisee: ”Minun ideoistani tässä on lähdetty, ja kaikki on hyväksymääni.”
Mutta samaan aikaan Kivelä korostaa ryhmätyön merkitystä. Koreografi ei voi olla ämyri kädessä huutava Hollywood-moguli jo pelkästään sen takia, että tanssijat ovat eläviä ihmisiä.
Luodessaan teostaan – kuten Kivelä Peruskartastoaan – koreografi joutuu elämään sen kanssa, että tanssijoiden paikat eivät kestä. Mitä tahansa voi tapahtua keholle, ja silloin on tehtävä kompromisseja.
Tanssijoidensa puheiden perusteella Kivelä ohjaa niin kuin saarnaa. ”Jenni ottaa vastaan ehdotuksia, jos jokin asia ei meistä käy. Mutta hänellä itsellään on myös vahva näkemys asioista”, sanoo Tanja Kuisma.
”Jenni luottaa paljon tanssijoihin ja hakee asioita meistä. Hänessä ei ole vääränlaista auktoriteettia”, Hanna Korhonen sanoo puolestaan.
Korhonen ja Kuisma ovat toisen vuosikurssin tanssijoita, ja heillä on opintoja jäljellä. Kivelällä ei. Kun hän saa syksyllä paperit ulos, seuraava työ on muualla kuin Teakissa. Kivelä suunnittelee koreografian Keravan tanssiopiston ammattikoulutusryhmän projektiin.
Mieli on haikea. ”Kaksi vuotta on lyhyt aika. Siinä ehtii vähän tajuta, mitä itse oikein tekee. Ja nyt sitten pitäisi osata tehdä työtä omillaan”, Kivelä sanoo.
Yhden asian Kivelä on oppinut. Kun häneltä kysyy, millainen koreografi hän on, hän vastaa olevansa keksijä. ”On kiva kehittää omaa maailmaa, kokeilla yhteistyötä eri ihmisten kanssa ja keksiä erilaisia asioita.”
Keksijyys näkyy Peruskartastossa siinä, ettei esitys ole kovin konservatiivista tanssia. Esityksessä on esimerkiksi rekvisiittaa ja puhetta, jotka sopivat huonosti yhteen kaikkein puristisimpien näkemysten kanssa siitä, mitä tanssi on.
”Peruskartastossa on asioita, jotka ovat jääneet mieleen kouluajoilta aina ala-asteelta korkeakouluun. Jotkin asetelmat pysyvät samoina koulu- ja opiskeluvuosien ajan: opettaja-oppilas, minä-luokka, kritiikki-kehu ja niin edelleen. Esityksenä se ei ole aikuisten maailmasta. Sen on tarkoitus herättää katsojissa kysymys: ’Miksi nuo eivät ole aikuisia?'”
Kivelä miettii vielä hetken ja sanoo olevansa luonteeltaan vakava ihminen. Peruskartaston on tarkoitus olla jotain päinvastaista.
”Tämän ei pidä näyttää vakavalta. On kiva, jos ihmiset nauravat yleisössä. Se on hieno hetki.”
Peruskartasto Teatterikorkeakoulun Studio 4:ssä 25.5., 26.5., 28.5. ja 29.5 kello
Juhana Rossi
Kuva: Mika Ranta ja Eero Kokko/Teak
