Miksi Kain tappoi veljensä Abelin? Mooseksen kirjan mukaan syy oli kateus. Herra katsoi suopeasti Abelin uhrilahjaan ja jätti Kainin lahjan huomiotta. Mutta vuonna 2001, tieteen ja edistyksen aikakaudella, sellainen selitys on naurettavan vanhakantainen.
Aivotutkija sanoisi, että Kainin aivojen dopamiini- ja serotoniinireseptorit olivat epäbalanssissa. Se nimittäin aiheuttaa joskus järjettömältä vaikuttavaa impulsiivista väkivaltaa. Miehen kylmästä toteamuksesta Jumalan kyselessä Abelin perään – Olenko minä veljeni vartija? – voi myös aavistella, että hänen mantelitumakkeessaan oli toimintahäiriö.
1990-luku julistettiin aivojen vuosikymmeneksi, eikä turhaan. Viime vuosikymmenen aikana aivotutkijat ovat kehittäneet kuvantamismenetelmiä, joilla voi lukea ihmisen aivoista hämmästyttäviä asioita. Nyt tiedetään esimerkiksi, millaisista kemiallisista reaktioista tunteet koostuvat ja missä päin aivoja muisti sijaitsee.
Seuraavaksi on tarkoitus etsiä aivokartalta moraalin sijaintia sekä selvittää sen kemiallista taustaa. Moraalin neurologiaan perehtyneet uskovat, että jonain päivänä on mahdollista tunnistaa toistuvaan väkivaltaan taipuvainen aivokuvasta.
Se päivä on vielä kaukana, mutta ei ihan niin kaukana kuin luulisi. Kuopiolaisten aivotutkijoiden tänä keväänä julkaistussa tutkimuksessa havaittiin, että psykopaateiksi luokiteltujen väkivaltarikollisten hippokampuksen takaosa oli selvästi pienempi kuin vertailuryhmällä.
”Se myös korreloi erittäin voimakkaasti psykopatian asteeseen”, tutkimushankkeen vetäjä Mikko Laakso sanoo.
”Tästä ei nyt kuitenkaan vielä voi tehdä johtopäätöstä, että väkivaltaisuuteen taipuvainen voitaisiin aivokuvan perusteella erehdyksettä tunnistaa muiden ihmisten joukosta”, täsmentää tutkimusryhmän jäsen Jari Tiihonen, vastikään Helsingin yliopistoon nimitetty psykiatrian professori.
”Väkivalta sinänsä on niin monitahoinen asia, että siihen on mahdoton sanoa yhtä syytä. Sodassa ihan normaalit kaverit käyttäytyvät väkivaltaisesti, eikä sillä ole tekemistä persoonallisuushäiriöihin liittyvän väkivallan kanssa. Me tutkimme tässä vain hyvin kapeaa siivua väkivaltaisuudesta.”
Mutta se siivu on hyvin olennainen siivu Suomen oloissa. Asiaa valaisee vilkaisu kuopiolaistutkimuksen kohteena olleiden rikollisten ansioluetteloihin.
Koehenkilö numero 3: kaksi murhaa, törkeä pahoinpitely. Numero 12: aseellinen ryöstö, tappo, tapon yritys, kolme pahoinpitelyä. Numero 14: murha, törkeä pahoinpitely, kaksi raiskausta. Numero 15: kaksi tappoa, tuhopoltto, kaksi aseellista ryöstöä. Numero 17: kolme tappoa, viisi pahoinpitelyä, joista yksi törkeä.
Nämä kaverit ovat paatuneita taparikollisia, joita ei tunnu hetkauttavan kovinkaan rangaistus eikä ymmärtäväisin terapia.
Suomalaiset eivät pelkää mafiaa tai sisällissotaa, vaan silmitöntä, mielipuoliselta vaikuttavaa väkivaltaa, jollaista näiden ihmisten kaltaiset taparikolliset joskus harrastavat. Sitä, että viaton kulkija saa nakkikioskin jonossa puukon silmäänsä tietämättä siihen syytä.
Jos asia todella on niin kuin Tiihonen ja Laakso kumppaneineen väittävät – että tällaisten henkilöiden toistuva väkivaltaisuus liittyy aivojen rakenteelliseen vikaan tai aivojen aineenvaihdunnan häiriöön – silloin on ainakin periaatteessa jonain päivänä mahdollista tunnistaa väkivaltarikollisten joukosta ne, jotka todennäköisesti uusivat rikoksensa vapaalle jalalle päästyään.
Ja se ei ole vallan pikku juttu.
Väkivaltarikollisuuden neurologia on siitä hankala aihe tutkittavaksi, että samalla on pakko ottaa kantaa kriminaalipolitiikkaan.
Jumalan mielestä Kain syyllistyi syntiin surmatessaan veljensä, joten rangaistukseksi Hän määräsi Kainin maanpakoon. Mutta jos Kain-paran aivoissa olikin tahdosta riippumaton serotoniinivaje, eikö hänen pitäisi saada tekonsa anteeksi ja välittäjäaineongelmaansa lääkettä?
Käyvätkö moraaliopit tarpeettomiksi, jos todetaankin, että pahuus on ohimo- tai otsalohkossa sijaitsevien aivoalueitten toimintahäiriö? Ajatus on pelottava: äärimilleen kärjistettynä se tarkoittaa, että ihminen ei itse ole vastuussa teoistaan. En minä vaan hermoverkkoni.
Jari Tiihosen mielestä tällainen pohdinta lähenee saivartelua. ”Jos uskotaan siihen, että asioilla on aina syy ja seuraus, sehän tarkoittaa, että vapaata tahtoa ei ole olemassa”, hän toteaa ja kohauttaa harteitaan.
Vapaasta tahdosta filosofoinnin hän haluaa kunnon luonnontieteilijän tavoin jättää vähemmälle. Hänestä on oleellisempaa tehdä käytännön erottelu tahallisen pahuuden ja tahattoman pahuuden välille. Lakitermeissä sama ilmaistaan kolmiportaisesti: rikoksen voi tehdä täydessä ymmärryksessä, täyttä ymmärrystä vailla tai ymmärrystä vailla.
Tahalliseen pahuuteen pätevät ne yleispätevät moraalisäännöt, joita Raamattukin opettaa. Jos Kainin hippokampus ja mantelitumake olivat priimakunnossa, hän totta vie ansaitsi Jumalan langettaman kirouksen. Mutta tahaton pahuus on Tiihosen mielestä kokonaan toinen juttu. Ja sen tunnistamiseksi tarvitaan aivotutkimusta.
Mikko Laakso ottaa esimerkiksi Cathy Amesin John Steinbeckin romaanista Eedenistä itään. Hänestä Steinbeck osui psykopatian ytimeen kuvaillessaan Cathyn luonnetta.
”Jos kerran viallinen geeni tai virheellinen muna pystyy tuottamaan maailmaan fyysisiä hirviöitä, miksi ei saman prosessin seurauksena voisi syntyä epämuotoisia sieluja?
Hirviöt ovat jyrkempiä tai lievempiä poikkeamia normaaliksi tunnustetusta muodosta. Niin kuin lapsi voi syntyä toiskätisenä, voi myös ihminen syntyessään jäädä vaille hyvyyttä tai omantunnon itua.
Sielunhirviölle normaalisuus lienee sitäkin hämärämpi käsite, kun hänellä ei ole mitään näkyväistä vertauskohdetta. Sellaisen miehen silmissä, joka ei syntymälahjakseen ole saanut omaatuntoa, on kaiketi katuvainen sielu naurettava näky. Rikollisen mielestä rehellisyys on narrimaista.”
Laakso on yhtä mieltä Steinbeckin kanssa siitä, että henkiseen vammaisuuteen pitäisi suhtautua samoin kuin fyysiseen: ketään ei voi syyttää vammastaan.
Luonnontieteellisesti suuntautuneet tutkijat eivät yleensä mielellään sano ääneen mitään, mikä voitaisiin tulkita poliittiseksi kannanotoksi. Mutta Tiihosen ja Laakson tutkimuksiin sisältyy pakostakin poliittinen viesti: paatuneita taparikollisia pitäisi voida lääkitä – vaikka pakolla.
”Mikäli rikos on tehty täyttä ymmärrystä vailla, ihminen pitäisi voida velvoittaa hoitoon vastineeksi siitä, että tuomiota alennetaan. Jos hän ei suostu hoitoon, tuomio nostettaisiin normaaliksi”, Tiihonen ehdottaa. Hän puhuu laajasti ”hoidosta” ja tarkoittaa muutakin kuin pelkkää lääkehoitoa.
Laakson mukaan terapiasta ei kuitenkaan ole saatu kovin lupaavia tuloksia. ”Psykopaatti osaa parhaimmillaan olla hyvin sulava ja näytellä vakuuttavasti tunteita. Henkilöt, jotka ovat näyttäneet hyötyvän terapiasta, ovat olleet juuri niitä, jotka sitten uusivat rikoksensa.”
”Mitään täsmälääkkeitä väkivaltaisuuden estoon ei tietenkään ole vielä olemassa”, Tiihonen huomauttaa. ”Mutta on tutkimuksia, joissa serotoniinin toimintaan suunnattu lääkitys pidensi väkivaltarikollisten pinnaa.”
Tämä on piste, missä on mahdotonta enää välttää sitä sanaa: medikalisaatio. Yhteiskunnan läpilääkkeistymisestä on keskusteltu huolestuneeseen sävyyn jo vuosia, mutta jostain syystä se ei näytä hillitsevän ihmisten halua etsiä kemiallista helpotusta ongelmiinsa.
Medikalisaation kriitikot syyttävät lääketieteen asiantuntijoita – aivo- ja geenitutkijoita etunenässä – terveysfasismista. Määrittelemällä, mikä on normaalia ja tervettä, psykiatrit ja muut valkotakit alistavat ihmiset valtansa alle, ja eniten koko kuviosta hyötyy lääketeollisuus.
Esimerkiksi filosofi Jyri Puhakainen pitää tätä pöyristyttävänä. ”Kun Moniz päätti lamaannuttaa niiden ihmisten aivojen toimintakyvyn, joiden väitettiin sairastavan skitsofrenia-nimistä sairautta, hän nimitti väkivaltaansa lobotomiaksi ja tästä tuli pitkäksi aikaa pätevä ’mielisairauksien hoitomuoto'”, hän huomauttaa kirjassaan Persoonan kieltäjät.
”Tänään lääkärit ja psykiatrit tarjoavat – lobotomian sijasta – ihmisille keskushermostoa lamaannuttavia tai stimuloivia pillereitä ja kutsuvat toimintaansa ’mielen hoidoksi’.”
Tiihonen taas haukkuu Puhakaisen leiriä jeesustelijoiksi. ”Varoittaisin tällaisista mielipiteistä, että sellaisia sairauksia kuin masennus tai skitsofrenia ei ole olemassa. Masennus on kuitenkin yleisin syy suomalaisten työkyvyttömyyseläkkeisiin. Ja hyvin yleinen syy itsemurhiin. On se aika vaarallista vain sanoa, että koettakaas nyt ryhdistäytyä älkääkä viitsikö kitistä ja tappaa itseänne.”
Paljon suurempana ongelmana Tiihonen pitää sitä, että vakavista mielenterveysongelmista kärsiville ei ole vielä tarjolla tarpeeksi hyvää ja inhimillistä hoitoa. Vaikka aivotutkijat ovat päässeet pitkälle monimutkaisen kohteensa ymmärtämisessä, eivät kuitenkaan vielä niin pitkälle, että olisi onnistuttu kehittämään sivuoireettomia täsmälääkkeitä.
Sekin medikalisaatioriidassa on muistettava, että moni psykopaatin tekemä murha jäisi tekemättä, elleivät he käyttäisi muita keskushermostoon vaikuttavia aineita: alkoholia ja huumeita. Kyse ei ole siitä, että huumausaineet sinänsä saisivat ihmisen tappamaan, vaan siitä, että huumeet ja alttius psykopaattiseen käytökseen ovat vaarallinen yhdistelmä.
”Se, että Helsingissä vuonna 2001 tehdään suhteellisesti enemmän henkirikoksia kuin Polvijärvellä vuonna 1950, saattaa liittyä jotenkin siihen, että Polvijärvellä vuonna 1950 ei ollut niin helppoa saada amfetamiinia”, Tiihonen heittää.
Pakkolääkitys- ja medikalisaatiokiistan lisäksi asiaan liittyy vielä toinen, ehkä vielä merkittävämpi poliittinen kysymys: voidaanko aivokuvantamista käyttää potentiaalisten murhamiesten seulomiseksi ennaltaehkäisevästi?
Nature-lehden mukaan Britanniassa sitä jo suunnitellaan. 15.3.2001 ilmestyneessä numerossaan lehti kertoo hallituksen kaavailevan lakia, joka sallisi ”vaarallisten persoonallisuushäiriöistä kärsivien ihmisten” sulkemisen pakkohoitoon vaikka näitä ei syytettäisi mistään rikoksesta.
Monia tällainen ajatus puistattaa: että ihmiset luokiteltaisiin hippokampuksen koon tai jonkin muun aivo-ominaisuuden perustella vaarallisiin ja vaarattomiin. Uutta rotuoppiako tässä tehdään?
Ajatus väkivallan biologisista syistä ei ole millään muotoa uusi. 1800-luvulla rikollisuuden tunnusmerkkejä etsittiin kallon mittasuhteista ja muodoista sekä kasvonpiirteistä. Yksi kuuluisimmista tämän oppisuunnan edustajista on italialainen kriminologi Cesare Lombroso, jonka mukaan rikollisen luonteen saattoi tunnistaa esimerkiksi tummasta ihosta, kiharasta ja tuuheasta tukasta ja turpeista huulista.
Aivotutkimuksen rinnastaminen rotuoppiin on tietenkin karkea kärjistys, mutta molempien taustalla on sama usko ilmiöiden biologiseen perustaan. Tiihonen ja kumppanit kuitenkin torjuvat syytteet natsismista: he väittävät, että kyse on sairaiden ihmisten auttamisesta, ei biologisesta determinismistä.
”Antisosiaaliseen käytökseen puuttuminen ajoissa voi olla ongelmien ennaltaehkäisyä siinä missä syöpäseulonnat”, Laakso väittää.
Oletetaan, että psykiatrit ovat oikeassa: että on olemassa oireyhtymä nimeltä psykopatia, että se johtuu aivoviasta ja että se saa joskus sairastajansa tekemään pahoja, väkivaltaisia tekoja. Jos vika on kerran geneettinen, miksei luonnonvalinta ole karsinut muiden ihmisten pelkäämiä ja vihaamia psykopaatteja sukupuuttoon?
”Psykopatia ei ole on-off-tila, vaan kyse on astevaihtelusta”, Tiihonen selittää. ”Jossain määrin varmaan meissä kaikissa on psykopaattisia piirteitä.”
Nämä psykopaattiset piirteet on lueteltu pcl-r nimisessä testissä. Psykopaatti on usein patologinen valehtelija, joka huijaa huijaamisen vuoksi, vaikkei saisi siitä mitään erityistä etua. Hän saattaa olla lipevä supliikki-ihminen ja hyvä manipuloimaan muita ihmisiä omien tarkoitusperiensä mukaan. Hän ei kärsi tunnonvaivoista eikä tunne empatiaa muita ihmisiä kohtaan.
”Psykopaateille ovat tyypillisiä myös useat, lyhyet avioliitot. Supliikkimiehinä nämä kaverit ehtivät jakaa geenejään”, Laakso kuvailee.
pcl-r-testissä voi saada korkeintaan 40 pistettä, ja 30:ä pidetään täyden psykopatian rajana. ”Jossain määrin psykopaattiset piirteet ovat ihmiselle eduksi. Elämässä kohtaa varmasti hankaluuksia, jos on liian kiltti ja hyvä, kääntää aina toisen posken. Sitä voi miettiä, minkä verran esimerkiksi politiikassa menestyvillä ihmisillä on psykopaattisia ominaisuuksia”, Tiihonen sanoo. ”Se taitaa olla niin, että kohtuu on kaikessa tarpeen. Niin hyvyydessä kuin pahuudessa.”
Myös väkivaltaisuus voi olla darwinistisessa mielessä etu, Laakso väittää, jos ei yksilön niin populaation tasolla. ”Esimerkiksi Lauri Törnin elämänkerrasta välittyy sellainen kuva, että hänellä oli tiettyjä antisosiaaliseen persoonallisuuteen liittyviä piirteitä. Ja juuri hänenlaisensa tekivät sodassa hulluja ja pelottomia urotekoja”, hän sanoo.
Mutta tämän kaiken uskominen tietenkin edellyttää, että uskoo psykopatian alkuperän fyysiseksi ja geneettiseksi.
Tiihonen haluaa vielä muistuttaa yhdestä asiasta: se, että väkivaltainen ja piittaamaton käytös näyttäisi tavalla tai toisella liittyvän aivojen rakenteeseen ja kemiaan, ei tarkoita, että ihminen ei voisi muuttua.
”Kaveri, joka kaksikymppisenä ajelee teillä tuhatta ja sataa piittaamatta siitä, monenko ihmisen päälle ajaa, saattaa hyvinkin 35-vuotiaana olla huomattavasti rauhallisempi ja vastuullisempi. Ja todennäköisesti se muutos näkyy sitten myös aivoissa.”
Tässä oikeastaan on koko ongelman ydin: vaikka havaittaisiin todeksi, että väkivaltaisella käytöksellä on yhteys aivoihin, asioiden syy-seuraus-suhteesta se ei sano vielä mitään. Jos kerran ihminen ja hänen aivonsa voivat muuttua, on vaarallista tehdä aivokuvien perusteella oletuksia kenenkään tulevaisuudesta.
Samasta näkökulmasta kannattaa miettiä myös sitä, että Tiihosen ja Laakson tutkittavat olivat päihderiippuvaisia. On hyvin mahdollista, että heidän hippokampuksensa eivät ole pieniä syntyjään vaan osin alkoholin tai muiden huumeiden takia. Samasta syystä Tiihonen kannattaa huumeäitien pakkovieroitusta: etteivät päihteet pääsisi tekemään tuhojaan sikiön aivoihin.
”Varmaa ei kai ole mikään muu, kuin että kaikki on vähän epävarmaa”, Tiihonen myöntää. ”Mutta minä uskon, että lapsuuden kokemukset ja kasvatus vaikuttavat siihen, millaisiksi ihmisen aivot muovautuvat.”
Jos siis lapsi lyö kaveriaan hiekkalapiolla päähän, kannattaa edelleen kokeilla nuhtelua ja muita perinteisiä kasvatuskeinoja ennen kuin vie piltin aivokuvauksiin. Hyvin harva on hippokampuksensa orja.
Sanna Sommers
Kuva: Mikko Laakso
