Hilpeät hautajaisrunoilijat

T:Teksti:

YUP:n Jarkko Martikainen ja CMX:n A.W. Yrjänä ovat vanhoja punkkareita, muusikoita, listaykkösiä, älykköjä, humoristeja, satiirikkoja, kuvainkaatajia ja kaikkien määritelmien vastustajia.
    Mutta annetaan miesten puhua omalla suullaan.
    Yrjänä saapuu haastatteluun edellisiltaisesta soolokeikastaan voipuneena. Martikainen on jo valmiiksi paikalla antamassa Lauluja metsästä -levyyn liittyvää haastattelua toiselle lehdelle. Sovitulla kellonlyömällä hän vaihtaa pöytää ja haastattelua.
    Miehet ovat tavanneet vain kerran aiemmin. Tunnelma on hilpeä. Keskustelu rönsyilee aiheesta toiseen katketakseen pakollisiin kysymyksiin.
     Martikainen puhuu paljon ja nopeasti. Yrjänän suusta putoilee tarkkaan muotoiltuja lauseita, jotka ovat valmista tekstiä lähes sellaisenaan.

Niin suuri yleisö kuin kriitikot vertailevat mielellään CMX:ää ja YUP:ta keskenään. Miksi?
    Yrjänä: ”Mekös sen tiedämme?”
    Martikainen: ”Täytyy lainata Valkosen Teroa. Kummallakin on ollut lähtökohtana ryhtyä jonkinlaiseksi sulatusuuniksi, jossa on sekoittunut hardcore- ja progevaikutteita.”
    Y: ”Progeahan pitää soittaa nykyään sen takia, että punk syntyi vastustamaan progea. Nyt on siis pakko soittaa progea, jotta syntyisi uusi punk.”
    Samankaltaisuudet ovat siis syntyneet pikemminkin musiikin tekemisen lähtökohdista kuin suoranaisista keskinäisistä yhteyksistä.
    Y: ”Meillä ei koskaan ole ollut minkäänlaista orkesterien välistä vaikutteiden vaihtoa, mutta kun olit Rumban Minun levyhyllyni -sarjassa kuvatekstillä Jarkko rakkaimpiensa ympäröimänä, kuvassa oli kolme minunkin rakkainta levyäni.”
    Miehillä on myös yhteisiä kirjallisia suosikkeja: Catullus, Carver, Bulgakov ja Leonard Cohen, ja puhuttaessa kirjallisuudesta on luontevaa puhua sanoituksista. Ihmisten selkäydinrefleksi liittää CMX ja YUP toisiinsa perustuu ennen kaikkea omaperäisiin, rock-kappaleille epätyypillisiin sanoituksiin.
    Kummankin yhtyeen tekstejä pidetään vaikeina, mutta CMX:n äärimmäisen symbolistinen ja kuvallinen ilmaisu ei suoranaisesti muistuta YUP:n absurdeja, novellimaisia sanoituksia. Yhteinen nimittäjä löytyy selittämättömyydestä: kummankin yhtyeen tekstit avautuvat vaivalloisesti yhteen tyhjentävään merkitykseen.
    M: ”Sanoin [CMX-kitaristi Timo] Rasiolle, että pari tekstiä silloin juuri ilmestyneeltä CMX-levyltä oli jäänyt minulle aukeamatta, ja Rasio vastasi, ettei hän ymmärrä niistä teksteistä yhtään mitään. Aloin miettiä, että tässäkö se on. Minkä takia kaikkea pitäisikään ymmärtää? Kyllähän teksteihin jotain on varmasti piilotettunakin, kun kuitenkin pyrkii tekemään tekstejä, jotka ovat tavalla tai toisella haastavia. Mutta mitä riemua siitä ymmärtämisestä on?”
    Y: ”Ihmiset ovat kovia tekemään tulkintoja ja sitten penäämään, oliko heidän tulkintansa oikea.”
    Martikaisen ja Yrjänän yleinen vastaus tulkintakysymyksiin on vastuun luovuttaminen kuuntelijalle. On tietysti naiivia suhtautua teksteihin ainoastaan ratkaistavina arvoituksina, mutta eikö jokaisessa tekstissä kuitenkin ole aina joitain tiettyjä merkityksiä?
    Y: ”Teksti on tunnetilan kuvaus ja mielen sisältöjen kuvaus. Se muistuttaa enemmän maalausta. Jokainen näkee värit eri tavalla. Totta kai se maalauskin esittää jotain, mutta ainoastaan sen kautta, että tekijä on kokenut jotain voimakkaasti ja saanut sen tekstiksi eli maalaukseksi aikaan. Myöhemmin vastaanottaja voi saada sen tuntemisen energian itselleen.”
    M: ”Jos laulu on onnistunut, sitä kuunnellessani uskon ymmärtäväni jotain siitä, mitä laulussa tahdotaan sanoa. Vastustan silti sitä, että lähdetään ikään kuin antamaan hyväksymisleimoja tulkinnoille. En missään nimessä ala riemuita sen äärellä että ’ymmärsit ihan oikein, tämä on nyt ratkaistu’. Se vie musiikista ja sen kuluttamisesta kyllä jonkin positiivisen osan pois.”
    Y: ”Suomessa on paljon orkestereita joiden teksteistä minä en ymmärrä mitään. Se johtuu ehkä siitä että en ymmärrä, miksi ne on kirjoitettu.”

Alkuaan paljon uskonnollista kuvastoa teksteissään käyttäneet mystikot ovat hiljalleen luopuneet tavaramerkeikseen muodostuneista aiheista. YUP:n aiemmissa teksteissä seikkailleet saatanat ovat kadonneet kahdelta viime levyltä tyystin. Myös Yrjänän aihepiiri on siirtynyt ikuisuuksista lähemmäs arkipäivää.
    Kirjoittajat selittävät muutosta yksinkertaisesti vanhenemisella, joka on vähentänyt elämäntuskaa.
    M: ”Ahistus on jäänyt taa. On karttunut sen verran ikää.”
    Y: ”Nuorempana kirjoittajana sitä vielä rakentaa kuvaa oman persoonallisuutensa ulottuvuuksista. Varmasti silloin palaa useammin tällaisiin uskonnollis-filosofisiin asioihin. Kun vuodet käyvät lyhyemmiksi, eli yksi vuosi on yhä pienempi prosentuaalinen osa elettyä elämää, voi tarkentaa katseensa pienempiin asioihin. Maailmankaikkeuden ei tarvitse räjähtää jokaisen tekstin ensimmäisellä rivillä.”
     YUP on tullut tutuksi absurdista, pikimustasta hautajaishuumoristaan. Martikainen löytää myös vakavana ja synkkänä pidetystä CMX:stä huumoria.
    M: ”Teillä [CMX] on mielestäni aina ollut musiikissanne läsnä koomillinen elementti. Ei ehkä määräävänä tekijänä, mutta kuitenkin.”
    Y: ”Meillä on yleensä sitä hauskempaa, mitä synkempi kappale on.”
    M: ”Nimenomaan. Olen ihmetellyt, miten niin harvat ymmärtävät, että teidänkin musiikissanne on myös komediallisia aineksia.”
    Y: ”Viime vuoden ehdottomasti hauskin tekstinpätkä on Timo Rautiaisen biisistä, missä katto on liian matalalla ja köysi liian paksu. Se on äärimmäisen vapauttavaa ja iloista.”
    YUP:n kahdella viimeisimmällä levyllä tekstit ovat olleet listaykkösille harvinaisen yhteiskunnallisia. Martikainen välttelee lopullisten vastausten antamista, mutta pitää tärkeänä myös vaikeiden aiheiden esiin nostamista.
    M: ”Liputan ja nostan jänisräikän esiin sen äärellä, että laulujen teksteissä voidaan esittää myös ikäviä väittämiä. Vaikkapa Zen Cafén uudella albumilla on paljon sellaisia tekstejä, jotka eivät tarjoakaan vapautusta kuulijalle. Pidän siitä, että tällainen materiaali myy Suomessa.”
    Y: ”Onhan se myös pelottavaa tällaisten alitajunnan ja mielikuvituksen puolelta tekstitystä lähestyvien kirjoittajien kannalta, että realismin perkele on jälleen nostamassa päätään.”
    M: ”Teidän [CMX] teksteissä on paljon lähtökohtaisesti arkisia asioita, joille on löydetty toinen asu. Ja musiikki on tietysti sellainen tärkeä elementti, josta ei haastatteluissa ikinä puhuta.”
     Y: ”Musiikki on aina realistista.”
    M: ”Ehkä musiikkia ja tekstejä yhteen liittämällä voidaan saada symbioosi, joka tekee asioista helpommin omaksuttavia. Linkolan Pentin tiivistetyt pamfletit ovat sellaisenaan hieman raskaita, mutta jos niiden lauseet yhdistettäisiin musiikkiin, ne voitaisiin ottaa helpommin vastaan. Pentistä pitäisi tehdä hardcore-yhtyeen laulaja.”
    ’Y: ”Se voisi tekstittää, mutta sitä hirvittäisi varmaankin tämä ylenmääräinen sähkön tuhlaus.”
    Pentti Linkola ei ole Martikaisen suusta kuultuna yllättävä nimi. Martikaisen viimeisimmät tekstit ovat kantaaottavuudessaan olleet jopa pamflettimaisia. Julistajaksi individualismin puolustaja ei kuitenkaan suostu.
    M: ”Onhan niissä joitain väittämiä, totta kai, mutta en minä ainakaan miksikään kansanjohtajaksi halua ryhtyä. Minä en tiedä paremmin, enkä ole sen älykkäämpi kuin muut. Mieluummin ajattelen laittaneeni kysymysmerkin ilmaan.”
    Y: ”Demokratia muodostuu keskustelusta.”
    M: ”Onko tämä musiikki sitten keskustelumusiikkia? Ehkä musiikin on tarkoitus synnyttää keskustelua.”
    Y: ”Musiikki on symposion.”

1990-luvulla menestyneet suomalaiset rock-yhtyeet ponnistivat alakulttuureista ja saavuttivat suosionsa hiljalleen. CMX:n ja YUP:n juuret ovat 80-luvun loppupuolen hardcore-punkissa. Nykyiseen muotoonsa yhtyeet ovat päätyneet pitkän evoluution jälkeen. Suursuosio koitti vasta lähes kymmenen vuoden puurtamisen jälkeen.
    Pienen piirin kulttiyhtyeestä listamenestyjäksi noussutta yhtyettä syytetään usein itsensä myymisestä. Mutta miksi muuten kaupallisessa yhteiskunnassa juuri kaupallisessa musiikissa ajatellaan olevan jotain pahaa?
    Y: ”Yhtyehän myy itsensä sillä hetkellä kun se perustetaan. Tarkoitus on tulla ihmisten kuuluville. Kaikki haluavat palautetta tekemisistään, ja yksi palautteen muoto on se, että ihmiset hakevat kaupasta levyjä. Sisältääkö tämä kysymys sen, että jos on menestynyt, voiko olla vastarinnassa?”
    Miksei niinkin.
    Y: ”Mielestäni voi, koska silloin pystyy puhumaan useampien ihmisten kanssa. Jos kokee, että on jotain perseelle potkimista niin itsensä kuin kulttuurinsakin suhteen, on tietenkin mielekkäämpää puhua kymmenentuhannen kuin viiden ihmisen kanssa.”
     M: ”Missään tapauksessa ei ole niin, että isommalle yhtiölle levyttävällä artistilla olisi automaattisesti rengin suhde isäntään. Se on osa tätä rock’n’roll-kulttuurin illuusiota, että ’nyt ne (isolle yhtiölle siirtyneet) ovat menneet ja myyneet sielunsa rahan pahalle’.”
    YUP ja CMX tunnetaan äkkiväärästä, arvaamattomasta ilmaisustaan. Voisi ajatella, että epäkaupallisuudesta ja rankkuudesta on paradoksaalisesti tullut osa yhtyeiden menestyksen reseptiä.
    Yrjänä ja Martikainen eivät hyväksy tätä ajatusta. Omasta mielestään he ovat tehneet musiikkia omista lähtökohdistaan koko uransa ajan.
    Y: ”Vuonna -90 ensimmäistä albumia tehdessämme tähtäyksessä oli se, että päästään eroon kuuntelijoistamme, jotka olivat hardcore-punkkareita. Huonosti kävi. Me olemme ottaneet mainstreamin ja vääntäneet sen omaan suuntaamme. Tätä määritelmää käytettiin Metallicasta joskus 90-luvun alussa.”

Musiikissaan ja teksteissään rajoja rikkomaan pyrkineet Yrjänä ja Martikainen kaihtavat helppoja määrittelyjä. Rocktähden ahdasta julkista kuvaa he ovat laajentaneet vaikuttamalla vahvasti myös kirjallisuuden parissa.
    Yrjänä on julkaissut kaksi runokokoelmaa ja esiintynyt kirjallisissa tilaisuuksissa. Talven aikana Martikainen on nähty Kirja a&ö -keskusteluohjelmassa.
    Älykköleimaa miehet ovat puolestaan pesseet pois otsastaan puhtaalla hömpällä. YUP on levyttänyt ja esiintynyt Nylon Beatin kanssa, CMX:n Yrjänä on esiintynyt – Martikaisen suureksi hämmästykseksi – Maailman ympäri -visailussa.
    Y: ”Tuollaisia kuvia rikkovia asioita pitää tehdä juuri siksi, ettei itse ala uskoa siihen… hetkinen. Siteerasin juuri omaa lauluntekstiäni vuodelta -90: Ei minun tarvitse kumartaa kuvia joita ne minusta veistävät. Se ei tietenkään ollut varsinaisesti minä-muodossa kirjoitettu teksti, niin kuin ei mikään mukaan minä-muodossa kirjoitettu teksti.”
    M: ”Nimenomaan. Niin kuin tämä Fernando Pessoan runokokoelman otsikko En minä aina ole sama. Pitäisi pystyä ainakin itsestään löytämään uusia puolia eikä hakata itseään kivitauluun.”
    Frank Zapan suuhun on usein pantu lause, jonka mukaan mikään ei ole niin helppoa kuin olla vaikea. Martikainen ja Yrjänä eivät silti pidä mahdollisena, että älyllisesti haastavista teksteistään tutuiksi tulleet tekstittäjät heittäytyisivät kokeilemaan pinnallisia pop-sanoituksia. Kaikkien rajojen ylittäminen pelkän hömpän tekemisen vuoksi ei ole mahdollista eikä tarpeellista.
    Y: ”Persoonallisuus ja ääni ovat sellaisia välineitä, jotka taittuvat joihinkin asioihin toimivasti. Joihinkin asioihin ne vain eivät yksinkertaisesti taitu. Täytyy tietää, mitä voi tehdä sillä tavalla, että siinä on jotain mielekkyyttä. Sen oppii tietämään koko ajan paremmin. Se on ehkä ammattitaitoa. Sitä paitsi meidän kaikki tekstit ovat ihan älyttömiä.”

Ville Similä
Kuva: Tiina Palomäki