Kaikki ovat samaa mieltä siitä, että Suomi on yhden totuuden maa.
Kun julkiset keskustelijat valittavat, miten täällä Suomessa suvaitaan vain yhtä totuutta kerrallaan, kukaan ei koskaan nouse sanomaan, että kyllä täällä suvaitaan ainakin kahta tai jopa useampaa totuutta. Tässä asiassa yhteiskuntakriitikot ovat saaneet selkeän hegemonisen voiton.
Samoin siinä että tarvitaan vaihtoehtoja, uusia vaihtoehtoja, jotka kyseenalaistavat yhden virallisen totuuden Suomen. Kukaan ei koskaan sano mitään näitä puheita vastaan! Kaikki näyttävät rakastavat kyseenalaistavien uusien vaihtoehtojen kaipaamista (samoin kuin avointa, moniäänistä ja demokraattista keskustelua niistä).
Vasemmistoälymystö, joka on modernissa Suomessa aika pitkälle edustanut ’vaihtoehtoa’ ja ’kyseenalaistamista’, ei tästä hegemoniasta huolimatta näytä päässeen voitolle. Oma väitteeni on, että vaihtoehtoisuudessa ja kyseenalaistamisessa ei ole kovinkaan paljon poweria. Ne nimenomaan tukevat konsensusajattelua ja niistä olisi aika luopua.
Erityistä vahinkoa vaihtoehtoisuus ja kyseenalaistaminen on tehnyt vasemmistoälymystön lempilajille, politisoinnille. Vasemmistohan on historiassaan halunnut aina politisoida asioita, nostaa esiin yhteiskunnalliseen valtaan liittyvät puolet sellaisista asioista kuin uskonto, koulu, yliopisto, avioliitto, keskuspankki, rahan arvo, kaupunkisuunnittelu, poliisi tai päihteet. Vasemmiston ideologit ovat ottaneet jonkin näistä ideologisen mikroskooppinsa alle ja huudahtaneet: ”Hei! Ei tämä olekaan mikään itsestään selvä ja luonnollinen ja vain perinteinen juttu! Tämä onkin poliittista vallankäyttöä – pitää katsoa kuka tästä hyötyy!”
Vaihtoehtoisuuden kunniakasta perinnettä edustaa esimerkiksi Vihreiden kaupunginvaltuutettu Tuomas Rantanen Alueuutisten kolumnissaan 4.4.2001 (”Rauhaa, riitaa ja reilua eripuraa”). Jo toisessa virkkeessä saamme kuulla, että ”täällä on usein tilaa vain yhdelle totuudelle”, mistä esimerkkejä ovat Lipposen terrorismikommentti Bellona-ympäristöjärjestöstä sekä kansanedustaja Leena Harkimon kritiikki Kehitysyhteistyön palvelukeskuksen osallistumisesta mielenosoitukseen. Nämä teot saavat osakseen ilmaisut ”konsensuspakkopaita” sekä ”mielipidehaastajuuden nujertaminen”. Myönteistä on sen sijaan ”reilu eripura ja sen sietäminen”. Politiikkaakin kaivataan: ”Politiikasta katoaa ydin ja merkitys, jos sen kiistelyn alueeksi jää vain rahan ja arvovallan jäsenkirjajakamiseen liittyvä sapelinkalistelu”.
Siteeraan kolumnia näin pitkään, koska sen ilmaisut ovat tyypillisiä vaihtoehtoisuusretoriikalle ja koska niihin voi suoraan soveltaa klassista vastakysymystä: entäs sitten natsit? Suomessa on tällä hetkellä tilaa vain yhdelle totuudelle siitä, syntyvätkö kaikki ihmiset tasa-arvoisina tai riippuvatko perustavat ihmisoikeudet ihonväristä. Konsensuspakkopaita todella pitää: poikkeavia mielipiteitä vastaan ei suinkaan hyökätä korkealta taholta; niitä ei oteta lainkaan mukaan julkiseen keskusteluun ja niiden esittäjille voidaan antaa sakkoa, kuten kaksi vuotta sitten kaupunginvaltuutettu Olavi Mäenpäälle.
Muualla maailmassa kysymys mielipidehaastajien nujertamisesta on vielä kovempi. Euroopan uusfasistiset liikkeethän ovat asettaneet ideologisen mikroskooppinsa alle sellaisia asioita kuin ihmisyys, ihmisoikeus, tasa-arvo tai yhteisyys. Ja hekin ovat huomanneet, että aivan oikein, kyse on poliittisesta vallankäytöstä ja joku hyötyy, itse asiassa joku muu kuin minä. (Tämän vuoksi radikaalivasemmisto pitää Carl Schmittistä).
On siis aika itsestään selvää, että Tuomas Rantanen ei halua ulottaa ”reilua eripuraa ja sen sietämistä” aivan kaikille, vaan pelkästään hyville tyypeille, eikä tämä varmaan ole ollut hänen kolumninsa lukijoille mitenkään epäselvää. Samalla tavoin kun kuulette jonkun puhuvan marginaaliäänien puolesta, tiedätte heti ettei hän tarkoita Olavi Mäenpäätä, vaan pelkkiä hyviä marginaaleja, sellaisia jotka eivät ole ristiriidassa keskuksen arvojen kanssa.
Mitä Tuomas Rantanen ennen muuta haluaa edistää, on Tuomas Rantasen omien vihreiden mielipiteiden tuominen keskemmälle, julkisesti hyväksytymmäksi positioksi, tärkeäksi keskustelukumppaniksi jonka mielipidettä tiedustellaan, jota pääministerit eivät uskalla liikaa arvostella, jolla on aina tuoli ja mikrofoni. En väitä, etteikö hän toivoisi myös joidenkin muiden kuin omien mielipiteidensä siirtämistä keskemmälle, kuten vaikka ympäristöterroristien, mutta vain siitä syystä että ne ovat tarpeeksi lähellä hänen omia mielipiteitään ja hyödyttävät hänen näkemystensä eteenpäinvientiä.
Politiikan ”ydin ja merkitys” tarkoittaa kolumnissa tietenkin listaa Rantasen tärkeinä pitämistä asioista. Samoin Rantasen kaipaama ”reilu eripura” on parhaimmillaan sellaista, jossa Rantanen esittää pitkiä puheenvuoroja Helsingin rakentamisesta parhaaseen katseluaikaan kaikilla tv-kanavilla. Politiikan sisältö (mitä politisoidaan) ja poliittisen keskustelun luonne (miten politisoidaan) ovat itsekin poliittisia taistelukenttiä, politisoitavissa.
(Tämä kaikki ei tarkoita sitä, etteikö Rantanen kannattaisi liberaalimpaa ja kiinnostavampaa julkista keskustelua kuin Lipponen. Tässä sanotaan vain, että tuon keskustelun sisältö määrittyy Rantaselle hänen omasta poliittisesta kannastaan käsin yhtä lailla kuin Lipposellekin.
)Se mitä olen sanonut Tuomas Rantasesta, koskee tietysti kaikkia. Eivät ihmiset vastusta yhden totuuden Suomea siksi että yksi totuus olisi pahasta, vaan koska yksinä totuuksina ovat väärät totuudet, muiden kuin minun totuudet. Konsensus ei kenenkään mielestä ole paha asia itsessään, vaan koska se koostuu vääristä näkemyksistä. Kaikki me kannatamme ’ihmisoikeuksien konsensuspolitiikkaa’, emme ’ihmisoikeuksien kyseenalaistamista’.
Politisointi on poliittista. Ilmaukset kuten vaihtoehto, keskustelu, yksimielisyys, avoimuus, marginaali, konsensus, yhden totuuden Suomi, kyseenalaistaminen tai politisointi ovat kiinnostavia vain politisoidussa kontekstissa, vasta sitten kun tiedetään millaista keskustelua, mitä marginaalia ja minkä totuuksien Suomea ollaan hakemassa. Politisoinnista itsestään tulee vain joskus kaikkein epäpoliittisin laji: ”kannatan kyseenalaistamista”, ”kriittisyyttä tarvitaan”, ”yksimielisyys on pahasta” – merkityksetöntä, impotenttia, absurdia puhetta.
Ennen kuin lukija ehtii, myönnän tietysti heti että politisoinnin politisoiminen, jota olen tässä harrastanut, on myöskin poliittista. Mitkä ovat omat pyrkimykseni? Mitä politiikkaa pyrin ajamaan kiinnittämällä huomion kyseenalaistamisen tai vaihtoehtoisuuden poliittisuuteen? Minähän kannatan monia Tuomas Rantasen ajatuksia kaupunkisuunnittelusta tai ympäristöpolitiikasta – miksi siis alan politisoida hänen kolumniaan?
Yhä tunnustuksellisemmin: olen itse joskus käyttänyt samaa vaihtoehtoretoriikkaa. Ainakin vielä joitakin vuosia sitten uskoin puheenvuorojeni keräävän lisäsympatioita, kun ne aloitti kritisoimalla vaihtoehdotonta Suomea ja vaatimalla asioiden politisoimista. Kenties Rantasellakin on samantyyppiset ekstrapinnat mielessä.
Tällä strategialla on silti varjopuolensa. Edellä mainitut äärioikeistolaiset hyödyntävät joskus vasemmiston retoriikkaa marginaaliuudesta, vaihtoehtoisuudesta ja ajatustottumusten kyseenalaistamisesta ajaessaan omaa radikaalia politiikkansa. Joskus liberaalit vasemmistolaiset ovat jopa lähteneet puolustamaan uusnatseja yhteistä konsensusvihollista vastaan.
Retoriikka alkaa myös olla hieman väsähtänyttä, vaikka Rantanen paranteleekin sitä uusilla kielikuvillaan. Kaikki tuntuvat nykyisin puhuvan marginaalista käsin yhden totuuden Suomea vastaan. Kun Björn Wahlroos vaati vähemman valtaa ay-liikkeelle, häntä ylistettiin pelottomaksi kyseenalaistajaksi ja harvinaisen omapäiseksi ajattelijaksi. Ja muistatteko aikaa, jolloin Martti Ahtisaari oli kriittinen ja kyseenalaistava vaihtoehto Suomen rämettyneelle poliittiselle eliitille?
Toisekseen, mediassa saa helpommin läpi oman vaihtoehtoisuutensa kuin oman vaihtoehtonsa. Eläin- ja globalisaatioaktivismin noustua Suomeen, isoissa lehdissä julkaistiin juttuja nuorista aktivisteista. Jutuissa saatettiin hehkuttaa kunnolla, kuinka nämä nuoret ajattelevat eri tavalla, eivät tyydy valmiiseen, haastavat vanhan järjestelmän etc. Mikä jäi vähemmälle koveroinnille, oli näiden erilaisten ajatusten ja uusien haasteiden poliittinen sisältö. Nuoret edustivat jutuissa vaihtoehtoa sinänsä tai vaihtoehtoisuutta yleensä, eivät mitään sisällöllisesti määräytynyttä tiettyä vaihtoehtoa. He saivat julkisuudessa läpi itsensä, eivät asioitaan.
Pelkään tämän suhtautumistavan olevan leviämässä. Puhutaan ja kirjoitetaan myönteisesti vaihtoehtojen tärkeydestä, jopa kehutaan vaihtoehtoja edustavia henkilöitä, mutta ei kajota vaihtoehtoon itseensä tai pyritä vastaamaan sen kysymyksille.
Mitä enemmän on vaihtoehtoisuutta, siitä vähemmän on sijaa vaihtoehdoille. Tyhjä ja abstrakti vaihtoehtoisuus paitsi vahvistaa suvaitsevaisuuden illuusiota, myös vastaa ihmisten tarpeisiin olla kriittiisiä, erilaisia ja kyseenalaistavia.
Esimerkiksi Suomen vihreiden menestystarina rakentuu paljon juuri ’vaihtoehtoisuutta ilman vaihtoehtoa’-tyylilajin varaan; heidän kauttaan ihmiset äänestävät valtaa vastaan ja vaihtoehdon puolesta ilman että tuolle vaihtoehdolle on määräytynyt mitään poliittista sisältöä.
Sama koskee kyseenalaistamista tai kriittisyyttä. Kun jatkuvasti korostetaan, kuinka nykyään”ihmisten pitäisi olla kriittisiä”, kriittisyys latistuu yleiseksi asenteeksi kaikkea ja siis ei-mitään kohtaan. Sen sijaan ihmisten pitäisi oppia kritisoimaan, kehittämään analyyttisiä kykyjään ja tietojaan tiettyjen asioiden (eritoten kaupunkisuunnittelu ja poliittinen journalismi) kohdalla. Ei kriittisyyttä, vaan kritiikkejä, ei kyseenalaistamista, vaan kyseenalaistamisia: poliittisia tekoja.
Kyösti Niemelä
Kuva: Jenny Ersaari
Kyösti Niemelä on helsinkiläinen kirjoittaja ja kirjallisuuskriitikko
