En ihmettele, että Hollywoodin käsikirjoittajat uhkasivat lakolla elokuvateollisuutta, joka on tehnyt heidän työstään mahdollisimman turhauttavaa puurtamista.
Nykyään käsikirjoituksia joudutaan kirjoittamaan uusiksi enemmän kuin koskaan, jotta kaikki mahdolliset tuottajatahot olisivat tyytyväisiä. Vaivalla väännetty kässäri on kuitenkin pelkkä elokuvan raakaluonnos, josta tulee täysin merkityksetön tekele, jos elokuva jää tekemättä.
Jos elokuva valmistuu ja menestyy, ohjaaja ja tähdet saavat kunnian käsikirjoittajan parhaista kohtauksista. Ensi-iltoja ympäröivässä julkisuusrumbassa ei heilu kirjoittajia antamassa haastatteluja, eikä skribenteillä yleensä ole suurta sananvaltaa myöskään kulissien takana.
Toisin kuin näytelmäkirjailijat, käsikirjoittajat eivät tee kirjallisuutta. Kirjastoissa ei ole kässäreille omistettuja hyllyjä, eivätkä hienoimmatkaan käsikirjoitukset ole yleissivistykseen kuuluvia klassikkoja, joita käännettäisiin useille kielille.
Lähitulevaisuudessa tilanne voi toki muuttua paljonkin. Kirjakaupoissa on jo paljon pokkarimuodossa ilmestyneitä käsikirjoituksia. Kustantamoiden kässäri-innostus on melko uusi ilmiö, josta saa kiittää 90-luvun ohjaaja-kirjoittajaguru Quentin Tarantinoa. Tarantino-elokuvien villit sanailut olivat niin suosittuja, että fanit halusivat opetella niitä nenä kiinni käsikirjoituksessa. Samalla saattoi selvittää, mikä oli Pulp Fictionin kohtausten oikea aikajärjestys.
Kaikissa kirjoiksi päätyneissä käsikirjoituksissa ei kuitenkaan ole nerokasta rakennetta, repäiseviä repliikkejä tai mitään muutakaan, mikä toimisi valkokankaan ulkopuolella. Tällaisia tapauksia ovat useimmat pehmeisiin kansiin päätyneet tuoreet kotimaiset käsikirjoitukset, etunenässä Badding ja Rentun Ruusu. Molempia Liken kustanteita voi ostaa levykaupoista, ilmeisesti jonkinlaisina oheislukemistoina Baddingin ja Irwinin levyille. Ilman vanhojen hittien tukea niiden tarinat olisivatkin hukassa.
Käsikirjoittajiksi haluavat voivat lukea Baddingin oppituntina siitä, että samaan elokuvaan ei kannata mahduttaa kahta kehyskertomusta, useita risteileviä aikatasoja, sekalaisia fantasiajaksoja sekä yksiulotteisia henkilöhahmoja, jotka vaikuttavat tukirakenteilta, joiden tehtävä on estää hataraa kokonaisuutta hajoamasta. Samat ongelmat käyvät toki ilmi itse elokuvastakin. Käsikirjoituksen tärkein julkaisuperuste tuntuu olevan, että elokuva saa vähän lisäjulkisuutta, kun saman niminen kirja ilmestyy ensi-illan aikoihin.
Keskinkertaisten käsikirjoitusten julkaiseminen ei olisi ongelma, jos suomeksi ilmestyisi muunkinlaisia elokuvakirjoja. Ainoaksi vaihtoehdoksi ovat kuitenkin jäämässä toimintaelokuviin perustuvat romaanit, joiden kannessa lukee kirjailijan nimen paikalla Bruce Willis.
Lauri Lehtinen
