Oireet: Elokuussa, kolmen kuukauden kuluttua, täytän 25 vuotta. Minusta tulee siis irstas vanha gubbe, jolle kaikki nauravat ja vittuilevat. On tullut aika tehdä johtopäätökset.
Diagnoosi: Nuoruus, tuo vihanta aika elämässä, on minun kohdaltani peruuttamattomasti ohi. Loppuelämän ajan elämässäni on odotettavissa aikuisuuden tuskaa ja ahdistusta. Se on aika lailla samanlaista kuin nuoruuden tuska ja ahdistus, ainoastaan voimakkaampaa ja kroonisempaa. Sanoisinko myös monisyisempää. Lyhesti sanoen: yhtä helvettiä.
Yhteiskuntamme palvoo ja ylistää nuoruutta yli kaiken. Syystäkin. Se on ainoa ajanjakso, jolloin elämä tuntuu ajoittain mielekkäältä ja jolloin omaan elämäänsä voi vaikuttaa. Ihmiset ovat nuorena myös kauniita, mitä ei voi sanoa yli 25-vuotiaista.
Jo nyt, kun vaeltelen ajatuksissani One Wayllä hypistellen kliffan näköisiä nuorisovaatteita, kuulen ympärilläni, kuinka teinit kuiskivat minusta.
”Tsiigatkaa! Voiko jotain noin vanhaa olla olemassakaan?!” ”Hän on niin vanha, että hänen täytyy olla homo!” ”Se on tosi surullisen näköinen, ehkä siksi kun se on tuollainen muinaisjäänne… Eiköhän mennä arkistoimaan se?”
On muitakin merkkejä, joista voit päätellä olevasi muuttumassa fossiiliksi. Esimerkiksi se, että seurustelukumppanisi alkaa käydä treffeillä nuorempien ihmisten kanssa. Tai kun alat uskotella itsellesi, että eihän 26-vuotias oikeastaan mikään muinaisjäänne ole (vaikka se siis oikeasti on aivan käsittämättömän vanha).
Mitä asialle pitää tehdä: Mutta hetkinen, yksi ase vanhenemista vastaan on olemassa: valehteleminen. Patologinen, mielisairauden rajamailla hoiperteleva valehteleminen.
Meidän täytyy valehdella enemmän. Meidän on sotkettava itsemme yhä syvemmälle valheidemme kieroihin verkkoihin. Vain siten voimme rakentaa ympärillemme maailman, jolla suojata itsemme aikuistumista vastaan!
Totuuden puhuja ei elämässä pitkälle pääse. Vain patologiset valehtelijat voivat olla onnellisia ja saavuttaa ikuisen nuoruuden.
Seuraavaksi haluaisin siteerata maailman ainoaa siteeraamisen arvoista henkilöä, kunnianarvoisaa keikariskirjailijaa Oscar Wildeä: ”Kuinka toinen puhti on tosi valehtelijassa, hänen huiman oikopäisissä väitteissään, hänen ylväässä edesvastuuttomuudessaan, hänen terveen luontaisessa halveksunnassaan kaikkea mahdollista todistelua kohtaan!”
”Jopa sanomalehdet ovat hunningolla”, Wilde kirjoittaa. ”Niihin voi nykyään täysin luottaa.”
Miten todellisuudessa käy: Tässähän olisi vielä kolme kuukautta aikaa viettää nuoruutta, mutta mitä iloa siitä enää on? Todennäköisesti vietän jäljellä olevat nuoruuskuukauteni purskahtelemalla itkuun satunnaisina hetkinä ja ripottelemalla tuhkaa päälleni.
Joten jos näette tuolla kadulla surun murtaman ikivanhan ihmisraunion, niin se on vain teidän suosikkikolumnistinne, joka ei pyydä muuta kuin että ojennatte auttavan kätenne ja talutatte papan kadun yli.
Sami Rainisto
