Suomirockin suuret omituiset

T:Teksti:

1980-luvun suomirockin suuret nimet ovat aikoja sitten päätyneet miljonääreiksi ja toimitusjohtajiksi kuten Eppu Normaali, monumenteiksi kuten Juice Leskinen tai itsensä karikatyyreiksi kuten Yö ja Popeda. Niiden perinteitä jatkavat Absoluuttinen Nollapiste ja Zen Café, edellinen musiikillaan, jälkimmäinen teksteillään.
    Molemmat yhtyeet havainnoivat arkista ympäristöään tarkasti ja omaleimaisesti, ja kuitenkin yhtyeet ovat toisistaan yhtä kaukana kuin A on aakkosissa Z:sta. Selkein yhteinen nimittäjä on yhtyeiden lukeutuminen suomirokin suurten alitulkitsijoiden joukkoon: lavaliikehdintää tai laulun nyansseja on turha etsiä.
    Zen Cafén tekstit täyttävät periaatteessa kaikki suomalaisen rentturokin perusvaatimukset. Laulujen minä on baareissa viihtyvä, epätoivoisesti rakastunut tai rakkautta etsivä yksinäinen mies. Yhtyeen sanoittajan Samuli Putron teksteistä on vain poistettu kaikki tunteet, vaikka puhe on poikkeuksetta rakkaudesta ja ihmissuhteista.
    Putron tyylilaji on jonkinlainen likainen realismi. Yhtyeen neuroottisista pariutumistarinoista puuttuu vapauttava loppukohtaus. Valonpilkahduksia tai edes mustaa huumoria kappaleista on vaikea löytää, mutta toisaalta teksteissä ei ole melankoliaa. Putron henkilöt eivät valita, he toteavat.
    Elämä on suorittamista, mutta Zen Cafén esittelemät ihmiset ovat ikuisesti epätietoisia. He hakevat vastauksia kysymyksiinsä jostain itsensä ulkopuolelta ja odottavat, että oikeita vastauksia on olemassa. Mitä pitäisi tehdä? Kuinka monta kertaa täytyy? Kannattaako tunnustaa?
    Putron ihmiset eivät osaa vaikuttaa elämänsä kulkuun ja jäävät siksi haaveilemaan, odottamaan tai muistelemaan. Zen Cafén laulut kulkevat aina mollissa ja konditionaalissa, ja todellisuus on mainostauluissa, 1990-luvun alussa tai tuhannen kilometrin päässä. On Omituista, kun ”tämä on kaikki ja nyt/mikään ei voisi olla paremmin”.
    Zen Café porskuttaa listojen kärjessä, minne Absoluuttisen Nollapisteen kevytprogella ei ole ollut asiaa. Vaikka kriitikoiden ja muusikoiden lellikki on ehtinyt jo viidenteen levyynsä, edes tuore kokoelmalevy Olen pahoillani – valitut teokset 1994-2000 ei ole löytänyt tietään kansan sydämiin.
    Voi olla, että Tommi Liimatan ainutlaatuisen omaperäiset sanoitukset karkottavat kuulijat tehokkaasti. Seitsemän vuoden totuttelullakaan Liimatan tekstit eivät ole lakanneet herättämästä ihmetystä.
    Ihmettely nojaa olettamukseen, että kaikkien tekstien tulisi aina automaattisesti toimia monella tasolla ja avautua johonkin ilmiasuaan korkeampaan merkitykseen.
    Miksi? Esimerkiksi Rarmos ybrehtar -kappaleen säkeen ”Pysy pakastimessa, minä lastaan laivaa” voi tulkita miten tahansa, mutta mitään lisäarvoa selitys ei välttämättä tekstille tuo. Nollapisteellä ei ole juuria, ja Liimatan sanoitusten voima on usein niiden selittämättömyydessä.
    Hihanuottien mukaan joidenkin tekstien syntyminen on vienyt jopa viisi vuotta. Liimatta vaikuttaakin välillä lopettaneen tekstin kirjoittamisen ja jatkaneen sitä myöhemmin välittämättä lainkaan siitä, mitä paperille on saatu aikaisemmin.
    Kavalan suorasanaisesti ja selkeästi alkaneen sanoituksen katkaisee usein täysin irrallinen lause tai säe, josta teksti lähtee rönsyilemään valtoimenaan. Tyypillinen Nollapiste-sanoitus on kuin kollaasi romaaneista irti leikatuista virkkeistä ja sanoista, jotka on sekoitettu ja yhdistetty sattumanvaraisesti toisiinsa.
    Liimatan tyyli on niin vangitseva, että hänen tuotantonsa toinen puoli, suhteellisen eheät ja yhtenäiset tuokiokuvat ja tarinat, unohtuvat usein kokonaan. Siitä huolimatta, että ylistetty konseptialbumi Suljettu (1999) kertoi koko levyn mittaisen yhtenäisen tarinan ja kokoelmalevyn toinen ennen julkaisematon kappale Hyviä muistoja, huomenna suihkuun on otsikkoaan myöten jo melkein romanttinen kertomus rocktyöläisen arjesta.
    Melkein. Lause ”kallein harrastuksemme on juoksevalla vedellä tiskaaminen” tuskin mahtuisi minkään muun yhtyeen kappaleeseen.
     Absoluuttinen Nollapiste saattaa hyvinkin olla ainoa yhtye, johon todella sopii rokkareiden toistama klisee siitä, miten sanoitukset voi ymmärtää millä tahansa tavalla, joista jokainen on yhtä oikea.

Absoluuttinen nollapiste: Olen pahoillani
– Valitut teokset 1994-2000. (Megamania)

Zen Café: Helvetisti järkeä. (Warner)

Ville Similä