Seitsemän Serenassa

T:Teksti:

Vesihuvipuisto Serenaan akkujaan lataamaan lähtenyt professori Eero Tarasti, 52, loikoilee tyytyväisenä aurinkotuolilla.
    ”Tämä lämpö, joka ympäröi ihmistä… tämä on ihanaa pohjoisen ihmiselle”, Euroopan arvostetuimpiin semiootikkoihin lukeutuva professori huokaa onnellisena. ”Kyllä pohjoinen kaipaa aina eteläänsä.”
    Professori sai Serenassa kaivatun hengähdystauon keskelle rankkaa matkustuskautta, joka on riepotellut miestä ympäri Eurooppaa. Takana on tärkeitä kongresseja ja seminaareja Ranskassa ja Puolassa, joissa hän ehti luennoida muun muassa Sibeliuksen musiikin orgaanisesta ykseydestä.
    Reissaamiselle on selityksensä. ”Ei se riitä, että tutkija puurtaa yksin kammiossaan. Täytyy matkustella ja tavata ihmisiä eri puolilta maailmaa, jotta saa kirjojaan julkaistuksi. Onhan se välillä aika rankkaa”, Tarasti huokaa.
    Mutta nyt ollaan Serenan virvoittavien vesien äärellä. ”Täällä on ihanan rentouttavaa”, kansainvälisten tiedepiirien lemmikkisemiootikko riemuitsee porealtaan reunalla.

Kehittelen käänteitäuuteen romaaniini

    Kyseessä on Tarastin neitsytmatka vesihuvipuisto Serenaan, joten ilmassa on jännitystä ja odotuksen tuntua. Matkalukemiseksi Tarasti on pakannut Marcel Proustin Kadonnutta aikaa etsimässä -jatkoromaanista osan Paikannimet: paikkakunta, jossa seikkaillaan niin ikään kylpylämiljöössä.
    ”Tietty prokseeminen käyttäytyminen on täällä samaa kuin Proustin Balbekissa: toisilleen tuntemattomat ihmiset ovat toisiaan lähellä mutta samalla kaukana. Mutta muuten on kyllä aika erilaista”, Tarasti havainnoi. ”Balbekin hienostuneessa ilmapiirissä Luxemburgin ruhtinatar käyskentelee eteerisenä nimihenkilön ihailtavana, kun taas täällä…”
    Professori silmäilee ympärilleen ennakkoluulottomasti. Kovin ylimysmäisiä ihmisiä ei ole näköpiirissä, mutta hän ei suostu lannistumaan.
    ”Kirjallisuudessahan on leegio kylpyläaiheisia teoksia. Ehkä minä otan täältä aineksia seuraavaan romaaniini”, Tarasti innostuu. ”Vaikka sen päähenkilöitä ovat kolme italialaista veljestä, sen kertoja on työtön matkatoimistovirkailija. Luulenpa, että hän voisi hyvinkin olla sellainen henkilö, joka käy täällä kylpemässä”, hän tietää. ”Kirjailijahan käyttää teoksissaan hyväkseen kaikkea näkemäänsä ja kokemaansa.”

Transsendoivat merkit kiinnostavat

    Puhe lipsahtaa tulevasta kaunokirjallisesta tuotoksesta tieteen puolelle. Tarasti ei malta olla hieman analysoimatta ympärillään vellovaa yltäkylläistä merkkimerta.
    ”Vesi-elementti on täällä kaikin puolin hallitseva. Hakematta tulee mieleen Greimasin seeminen binaarikategoria ympäröivä-ympäröity”, hän soveltaa Pariisin koulukuntaan kuuluvan liettualaissyntyisen oppi-isänsä oppeja. Osuvat tulkinnat tuiskahtavat konkarilta suoraan selkäytimestä.
    ”Siitä päästäänkin Lévi-Straussin tärkeimpään kategoriaan, seemioppositioon luonto-kulttuuri. Veden kautta luonto ympäröi täällä ihmistä. Kylpylä on luonnon saareke kulttuurin keskellä.”
    Tarasti on tunnetusti katsellut maailmaa semioottisin silmin jo 70-luvun alusta lähtien. ”Semiotiikassa merkkejä tutkitaan sekä kommunikaation että signifikaation kannalta”, hän selventää. ”Signifikaatio on akti, joka liittää ilmaisun tason sisällön tasoon.”
    Tällä hetkellä Tarastin mieltä kiehtoo kuitenkin eniten eksistentiaalinen semiotiikka, jossa tutkitaan tilaa ennen merkkiä. ”Sitä voidaan lähestyä tarkastelelmalla transsendoivia merkkejä, sitä miten transsendoituva idea muuttuu merkiksi tullessaan Daseiniin. Eksistentiaaliset merkit ovat merkkejä, jotka irtoavat Daseinin maailmasta ja lähtevät leijailemaan olemattomuuden painovoimattomaan tilaan”, Tarasti kuvailee.

Täällähän onmelkein kuin Riossa!

    Serenassa sijaitsevat etelän merkit ovat jo vankasti Daseinissa, eikä näköpiirissä ole mitään, mitä voisi hyvällä omallatunnolla kutsua transsendoivaksi merkiksi tai metageeniseksi entiteetiksi. ”Varsinaisessa transsendoimisessa siirrytään kokonaan Daseinin ajallis-paikallis-aktoriaalisten korrelaattien ulkopuolelle”, Tarasti täsmentää.
    Mikä on ehkä hyväkin! Eipä tarvitse liikaa miettiä työasioita lomamatkalla.
    Hehkeät muovipalmut ja eloisasti eri suuntiin vinksottavat flamingot eivät kuitenkaan tee Tarastiin kovin suurta vaikutusta. Professorille tropiikin semiotiikka on tuttua jo hänen opiskeluvuodeltaan Brasiliassa 1976.
    Brasiliassa hän koki elämänsä kulttuurishokin, ja sen jälkeen hämmästyminen on ollut vaikeaa.”Mikään ei voi minua enää hämmästyttää Euroopassa”, hän toteaa. ”Brasiliassa oppi kyllä hyvin suvaitsevaiseksi.”
    Matkallaan Tarasti näki esimerkiksi tummaihoisia henkilöitä. ”Riossa eräässä kopioliikkeessä työskenteli aivan pikimusta afrikkalainen. Minä ja vaimoni olimme puolestamme aivan valkoisia, oikeita olmeja, ja meidän ja mustan välille syntyi välittömästi sanaton yhteisymmärrys”, Tarasti muistelee.
    Serenassa mustia ei näy, mutta espoolaisen kylpylän meno onnistuu silti ajoittain ihmetyttämään helsinkiläisen kulttuurikodin kasvattia. ”Tuonne Villivirtaan en kyllä mene. Se on aivan liian hurjaa menoa!” hän toteaa päättäväisesti vesiliukuradan äärellä.
    ”En muuten Brasiliassa ollessani käynyt koskaan uimassa”, hän paljastaa nyt.

Anna Sommers
Kuva: Tiina Jutila