Penninkilampilainen harrastajakirjoittaja oli käynyt hakemassa Kaustisen S-Marketista kaksi litran pulloa lonkeroa. Toisen se oli juonut jo ennen kuin päästiin taajamasta ja toinenkin tyhjeni hyvissä ajoin ennen Ullavaa. Oli hyvä ajokeli, sopiva pakkanen ettei lumi päässyt räntääntymään. Keskellä sydänmaata kirjoittaja ilmoitti, että kusettaa, toppaa.
Pysäytin pomon Toyotan tien viereen ja pränttäri hyppäsi pientareelle. Se ei geneettistä metsäläisyyttään kehdannut tehdä vähennyslaskua ihan tien viereen vaan lähti jäykkänä harppomaan kohti kituisen männikön reunaa. Ruuvasin ikkunan auki ja tuumailin ehtiväni polttaa harmaan belmontin verran, kun kusen valuminen kirjailijakandidaatin päästä saakka kumminkin ottaisi oman aikansa.
Sulkakynän sankari oli alunperin tullut Kokkolaan osallistuakseeen venetsialaisviikonloppuna järjestettyyn valtakunnalliseen Piikki-harrastajakirjoittajatapahtumaan. Minä puolestani revin sillä kertaa rahani tapahtuman koordinaattorina, kaupunki maksoi pienen vänkäämisen jälkeen ihan hyvin. Matkalaskut ja kaikki menivät läpi. Ei siinä mitään erityistä sähköä ollut ilmassa, mutta Tankarin saareen järjestetyn yöllisen laivaretken jälkeisenä aamuna (niin kuin ikävän monina aamuna viime aikoina) löysin tämän tehotiskaajan samasta sängystä Antinkadun yksiössäni.
Ajelimme hakemaan lähintä esimiestäni, Sykäräisten kunnan kulttuuritoimenjohtajaa, Lampilta kotiin, hän oli siellä saunomassa maakuntaneuvoksen luona. Kirjoittaja oli minulla hupilaisena, vaikka the thrill was gone, juttu väljähtämässä. Niin kuin kaikki. Välipohjanmaalla.
Boheemi karjui pimeästä: ”Mikä perkeen monttu täällä on?”
Kerroin, että siellä on vanhan motellin aamiaistiloissa videoneuvottelulaitteet ja kaikki. Välipohjan liittokin oli niitä ollut hankkimassa. Minä liiton kesätyöläisenä vittu vinossa kannoin maakunnan titaaneille elektroniikkaesitteitä.
– Mitä tekemistä sillä on tämän vallihaudan kanssa?
Paljonkin, vastasin. Selitin kaivannossa olevan ainakin kahdenlaista kaapelia, tavallista sähkökaapelia ja tuollaista normaalin miehen peniksen paksuista valokaapelia. Seutukunnan kuntia Halsuaa, Kaustista, Lestijärveä, Perhoa, Toholampea, Ullavaa ja Veteliä yhdistämään oli vast´ikään rakennettu 250 kilometriä valokaapelia. Runko oli toteutettu atm-tekniikalla, jonka nopeus on 155 megabittiä sekunnissa.
– Aha, neropatti hemputti viimeisiä tippoja.
Toyota kiilteli kirkkaassa kuun valossa. Tämänkin belmontin piti joskus sammua. Vedin ikkunaa kiinni. Verkko taitaa olla maan nopeimpia, jollei nyt sitten Kauhavalla tai jossakin Etelä-Pohjanmaan kunnassa ole vielä tehokkaampaa, vaihdoin isomman vaihteen.
Penninkilampilainen kysyi, että mitä hyötyä verkosta on. Vastasin, että tällä hetkellä sieltä löytyy esimerkiksi ohjelma, joka auttaa maataloustuottajia eu-tukien hakemisessa. Kone laskee, miten päästään korkeimpiin tukimääriin.
Nuorimies räkätti taas, että on se hyvä kun eu pumppaa kepulaisille rahaa sitä varten, että ne voivat pumpata eu:lta lisää rahaa. – Köyhät maanviljelijät!
En ymmärtänyt. Jatkokysymyksenä hän esitti, että enkö minä eikä Sykäräisten kulttuuritoimenjohtaja ole tehnyt mitään sen eteen, että tässä verkossa olisi tarjolla myös kulttuuria.
Emmepä tietenkään. Kerroin, kuinka muutaman runokokoelman julkaissut Chydiksen tutkija, Kaustisen Kansantaiteenkeskuksen johtaja ja kokkolalainen kulttuurijohtaja kolmeen pekkaan rakentelivat taannoin Kulttuuri tietoverkkoihin
-hanketta, jonka perusidea oli tukea maakunnan aluekehitystä kulttuurin keinoin. – Sitä sanotaan teknologiastrategiaksi, selvensin.
Sillä kertaa minun kustannuspaikkani oli jujun projektisihteerinä. Taustani puolesta sovin siihen hyvin.
– Ja isojen tissien puolesta kans, kyytiläinen täydensi.
Tissiajatuksesta ehti kulua tuskin puolta minuuttia, kun pränttäri ilmoitti, että panettaa. Jaha, vai että panettaa. Muistelin, kuinka yläasteella sain ylipainoani pudotettua sen verran että sujahdin nahkahousumittoihin siinä missä muutkin gourmetpedofiilien herkut. Muistin, että minulla oli villapaidan alla se pikapanoa ajatellen epäkäytännöllinen musta body, jossa ei ole haarovälissä neppareita, vaan johon pukeudutaan kaula-aukosta niin kuin vanhanaikaiseen sukelluspukuun. Sellainenkin minulla on, ehtivä tyttö, monta hyvää harrastusta.
Pränttäri arveli, että trikoo joustaisi siksi paljon, että sen raosta mahtuisi sujauttamaan munaa sen verran kuin tarvitsee ja tilkkasen lorauttamaan. Hän käänsi vänkärin puolen selkänojaa aavistuksen verran taakse ja käski hypätä päälle, hop. Kiehnäsin siinä pimeässä farkut ja nahkatakin pois, villapaidan kanssa ei kuulemma ollut väliä kun tisseistä saa kiinni senkin läpi. Pränttäri oli kysymättäkin kovana. Ainahan se oli.
Olisin keksinyt jotain lämmittelyä siksi aikaa, että lasit ehtivät huurtua, mutta pränttäri ei puhunut vaan pussasi ja haisi ja maistui greipiltä ja paskalta. Päätin keskittyä olennaiseen. Ylimääräinen trikoonreuna tuntui yllättäen jännittävältä erikoisefektiltä, kalu puolsi kivasti. Pränttäri antoi parhaansa mukaan alta vastaan. Vatkasin lantiota rutinoituneen monitoimikoneen varmuudella. Pränttäri tuli saman tien. – Pirä isses miehenä, totesin ja otin kaksin käsin kiinni niskatuesta. Kohta pränttäri voihki, että tässä sitä tulee kulttuuria sun serveriin, ja tuli toisen kerran.
Ja serveri otti vastaan.
Sen jälkeen nuori neroni käski minua istumaan vaihdekeppiin, jos vielä teki mieli. Vastasin, ettei tässä ole vaihdekeppiä kun tässä on automaattilaatikko.
Laukesin, vaikka koville se otti. Kierähdin kuskinstoolille ja totesin, että koko touhu esivalmisteluineen oli vienyt kymmenisen minuuttia. Rupesin koluamaan hansikaslokerosta paperinenäliinoja hygieniatarpeisiin.
Kun sain itseni pyyhittyä ja housut jalkaan, pränttäri olisi vängällä halunnut vielä yhden kierroksen takaapäin. Väitin vastaan, etten ole mikään kaljahana, vaikka joskus siltä ehkä näyttääkin, ja vaihdoin puheenaihetta.
Pränttäri myötäili voimakkaan tolstoilaisesti:
– Märistä housuista tuli mieleen kun lapsena leikittiin sitä leikkiä että joku sanoi että se kuivaa vesiläikän lattialta vaikka toinen hakkaa sitä läikkää puukolla. Se joka hakkaa puukolla istuu hajareisin lätäkön ympärillä ja se toinen tulee muka rätin kanssa mutta sitten ottaakin puukolla hakkaajaa jaloista ja vetäisee sen lätäkköön niin että sen takamus kuivaa sen.
– Tä? Kerroin, kuinka Kulttuuri tietoverkkoihin
-hanke tyssäsi alkuunsa. Poikia pyydettiin pilkkomaan noin seitsemän miljoonan markan hankekokonaisuus pienempiin selvitys- ja esivalmisteluosiin. Näin tehtiin. Kävi ilmi, että Kaustisen seutukunnassa hanke oli sijoitettu sellaiseen rahoituskokonaisuuteen, josta ei rahoiteta selvitys- ja esivalmisteluosia.
Joskus lokakuussa joku kulttuuripuolen ydinpoppoosta vieraili seutukunnan ohjausryhmän kokouksessa kertomassa hankkeen etenemisestä. Paikalla oli te-keskuksen edustaja ja alueen kunnanjohtajia. Kulttuurin edustaja kertasi projektia ensin ylimalkaisesti ja sai kuulemma paljonkin tukea. Halsuan kunnanjohtaja vertasi verkon tärkeyttä vesijohtoverkkoon. Kaikki nyökyttelivät yksituumaisesti mukana.
Pränttäri viittilöi ikkunasta kohti tien varrella nököttävää postirakennusta, jonka seinään oli asennettu tietokone. Totesin, että kyllä, se ei tosiaan ole pankkiautomaatti, vaan siinäkin voivat kansalaiset käyttää yleistä ja yhtäläistä internet-oikeuttaan.
Pari päivää ennen kokousta minulle soitti joku entuudestaan vieras tyyppi.
– Läähättäjä? pränttäri kysyi.
Sinne päin. Kaveri oli seurannut verkkoprojektia teknologiapuolelta, käytännön känsäkourana. Hän väitti kuulleensa myös kulttuurihankkeen valmistelusta ja halusi kertoa minulle luottamuksellisesti, että taustalla on muutakin. Hänestä oli väärin, että hyvän asian ajajat joutuivat tuollaisen pallottelun kohteeksi.
Pränttäri vakavoitui.
Sanoin, että soittajan mukaan kulttuurihanketta ei edes haluttu rahoittaa, vaikka se täytti kirkkaasti kaikki edellytykset, joita sille voitiin asettaa. Tiedon valtaväylä oli seutukunnan sisällä kyllä leveä, mutta se ei johtanut minnekään. Se oli periaatteessa niin kuin kolmosen ratikkalinja Helsingissä. Seutukunnan ulkopuolelle runkoverkosta kulki vain kaksi kaistaa. Kinttupolku tukkeutuisi heti, kun vaikkapa vain Kansantaiteenkeskus alkaisi lähettää sen kautta kuvaa ja ääntä ja multimediaa. Ennen vaikenemistaan syvä kurkku ehti tuoda esiin sellaisia kytköksiä, joiden perusteella sähläyksen taustalta näytti muka löytyvän kepulaisten poliittisia koukeroita.
Lopputulos kaikesta oli joka tapauksessa se, että Kulttuuri tietoverkkoihin -hankkeen osaset liitettiin yhteen sellaisen Työelämän polut -hankkeen kanssa, joka on Välipohjan Aikuiskoulutuskeskuksen hommia.
– Työttömille koulutusta kulttuuriyrittäjyyteen ja työpaikkojen ja työntekijöiden kohtaamista, pränttäri kikatteli.
Tultiin Toholammille. Pränttäri halusi käydä huoltoaseman baarista hakemassa lisää lonkkua, koska kulttuuritoimenjohtajakin varmasti haluaisi maistella sitä, kunhan se ensin saadaan saunasta autoon. Vaikka eihän maakuntajohtajan luona tietenkään viinaa juoda.
Tankkasin sillä aikaa kun pränttäri lampsi tekemään ostoksensa. Ihmettelin, että onkohan kaikilla penninkilampilaisilla yhtä kanttinen pää. Pränttäri tuli baarista ja sanoi, että siellä oli hirvimiehiä sähköpostia lukemassa, mutta eivät kuulemma olleet silakoita saaneet. – Siis verkosta.
Ajattelin: jos sattuu, että pitää valita kumpi on suussa, miehen elin vai haulikko, niin minä kyllä tiedän, kumman valitsen. Mutta jos ei saa valita, niin pitää tyytyä siihen, mitä on. Pääasia, että verkoissa on liipasinherkkää tavaraa.
Jusa Peltoniemi
Kirjailija Jusa Peltoniemi asuu Fiskarsissa. Hänen esikoisromaaninsa Jäähyväiset sukuromaanille. Talonpoikaisrapsodia. Tislattu mutta lyhentämätön (WSOY) ilmestyi viime syksynä.
