Alio: Alamäki alkaa

T:Teksti:

Opiskeluaika on elämän parasta aikaa, sanoi äiti minulle kerran, vuosia sitten. Ajatus jäi kummittelemaan mieleeni.
    Äiti ei varmaankaan tarkoittanut sanoa mitään surullista, mutta surullista se minusta oli. Valmistumisestako alamäki jo alkaa? Takana 25 hilpeää vuotta, edessä 55 tylsää.
    Minä ainakin pidän hauskaa aikuisenakin, ajattelin silloin. Mutta hiljalleen olen alkanut ymmärtää, mitä äiti tarkoitti.
     Ihminen on typerä eläin: se usein tekee ihan muuta kuin aikoo. Kun pää on tyhmä, siitä kärsii koko elämä.
    Kun pyytää ihmisiä listaamaan elämän tärkeimpiä asioita, läheiset ihmissuhteet, ystävät ja perhe, ovat yleensä listan alussa. Silti moni viettää työpaikalla valtaosan hereilläoloajastaan. Paljon enemmän kuin jokapäiväisen leivän hankkimiseksi olisi välttämätöntä.
    ”Ei voi tuntea muuta kuin sen, minkä itse on kesyttänyt”, sanoi Kettu Pikku Prinssille Antoine De Saint-Exuperyn sadussa. ”Ihmisillä ei ole enää aikaa tuntea mitään. He ostavat kaupoista valmiiksi tehtyjä tavaroita. Mutta kun kaupoissa ei myydä ystäviä, niin ei ihmisillä enää niitä ole.”
    Opiskeluvuosina on aikaa kesyttää ystäviä, mutta aikaa tarvittaisiin myös heidän pitämiseensä sen jälkeen. Muuten on edessä hyvin yksinäinen loppuelämä.
     Vielä vuosi sitten tapasin ystäviä päivittäin. Se oli helppoa: menin vain yliopistolle, ja siellä heitä oli, joku aina valmiina kiireettömälle lounaalle tai kahvitauolle.
    Kuluneen vuoden aikana he ovat kadonneet. Tiedän kyllä minne: työpaikkojen uumeniin, ylitöihin. Ja sinne kai minäkin ennen pitkää päädyn.
    Öisin voin sitten nähdä unta 25-tuntisesta työviikosta. Päivällä sellaisesta haaveesta ei kannata kertoa ääneen, ellei halua laiskurin leimaa.
    Näyttää pahasti siltä, että äiti oli oikeassa. Onneksi sentään alamäessä vauhti kiihtyy, joten loppuelämä ei tunnu niin pitkältä.

Sanna Sommers