Paljon seksiä ja hyvännäköisiä miehiä. Ja mikä parasta: Q-teatterin näytelmän Kaksi aurinkoa ansiot eivät jää tähän.
Atro Kahiluodon, Riikka Forsmanin ja Jari Nissisen dramatisointi Kauko Röyhkän romaanista ei mässäile itsetarkoituksellisesti sodalla ja seksillä. Kokonaisuus on tehty Röyhkän henkeä kunnioittaen. Rumasta ja rosoisesta tulee kaunista ja katsottavaa.
Kaksi aurinkoa ansaitsee enemmän kiitosta kuin moitetta, koska sen teema on ehkä kaikkein tärkein asia, jota taide voi käsitellä: sisäisen ja ulkoisen totuuden ristiriita. Tai röyhkäksi käännettynä realiteetin ja propagandan ristiriita. Sisällön lisäksi Kaksi aurinkoa on muodoltaan toimiva. Sen draama etenee hyvin intensiivisesti ja näyttelijät ovat täysin uskottavia.
Näytelmän teksti rakentuu sodanaikaisen Valistusupseerin ohjelmiston ympärille. Siinä ohjeistetaan, miten sotilaiden illanvietto rakennetaan. Esiintyvien taiteilijoiden tehtävä on tuottaa miellyttäviä propagandaesityksiä sodassa eläville ihmisille ja samalla valehdella paremmin kuin vastapuoli. Näytelmän viihdytysjoukot joutuvat nöyrtymään hyökkäystä odottavan kasarmin ehtoihin. Sodassa on viihdyttävä epätoivon hinnalla.
Näytelmässä omalle taiteelleen tilaa raivaava Tytti (Mia Hafrén) on tuomittu epäonnistumaan. Tytin taide ei mahdu sodan propagandatodellisuuteen. Yhtä vähän sille on kysyntää rauhan aikana, kun sodan realiteettien tilalle astuvat rahan realiteetit.
Mia Hafrén on kyllin vahva näyttelijä hahmoksi, joka kuljettaa näytelmän tarinan surulliseen loppuun asti. Hänen harteillaan lepää myös suurin vastuu musiikin onnistuneesta tulkinnasta.
Iltalypsystä tuttu näyttelijä Taisto Oksanen on niin ikään loistava valinta lipeväksi Valistusupseeriksi, joka on näytelmän ainoa voittaja niin sodan kuin rauhan töissä. Oksasen Valistusupseerin viesti menee perille: näitä miehiä emme tarvitse vain huomenna, vaan jo tänään.
Muut näytelmän miehet ovat melankolisia häviäjiä, joita maailma tarvitsee vain satunnaisesti. Vilpittömästi naurattavan roolityön tekee Taisto Reimaluoto Majuri Korpelana, jonka propagandatehtäväksi lankeaa rakastamansa naisen tarjoaminen saksalaisille upseereille.
Koska näytelmän äänimaisema on niin voimakas, on ollut ihan viisasta tehdä siihen karu visuaalinen maisema. Näytelmän lavastus todistaa, että sodan ulkoisten puitteiden luomiseen ei tarvita kovin monenlaisia lavasteita tai vaihtuvia kulisseja.
Kahdesta auringosta jää viittä vaille täysin tyytyväinen olo. Ikävää oli se, että esityksen loppupuolella katsojaa alkoi haukotuksen sijasta hengästyttää. Viimeisiä kohtauksia katsoessa tuntuu siltä kuin dramatisoijat innossaan olisivat vielä kerran halunneet takoa tekstin ytimen katsojan mieleen. Vähäisemmät keinot ja pienieleisempi draama olisivat varmasti riittäneet. Kertomatta jättäminen on usein hyvä ratkaisu, kun kaunokirjallisuudesta tehdään draamaa.
Epäuskottavan tekivät uskottavaksi kuitenkin loistavat näyttelijät. Seppo Halttusen esittämän Ture Harman hiljainen karisma pelasti paljon.
Myönnytykseksi on todettava, että kyseessä saattoi olla hyvistä romaaneista tuttu ilmiö. Hyvän romaaninhan tunnistaa siitä, että tarinasta ja henkilöistä luopuminen on vaikeaa, lähes mahdotonta. Jatkoa ei saa, vaikka sitä kaipaisi. Näin kävi myös Kahdessa auringossa. Katsoja jäi peruuttamattomasti puutteeseen.
Kaksi aurinkoa Q-teatterissa 10.5. asti
Anna-Kaisa Pitkänen
Kuva: Patrik Pesonius/ Q-Teatteri
