Martikainen seisahtui sillalla ja katsoi veteen. Hän näki pienen, noin 30-senttisen taimenen. Se makasi vatsa ylöspäin siltapalkin juuressa olevassa montussa, johon oli muodostunut mieto akanvirta. Martikainen katseli ympärilleen, mutta ihmisiä ei näkynyt. Hän ylitti sillan ja lähti työntämään polkupyöräänsä rantapolkua pitkin kohti kotia. Kuollut kala pysyi mielessä koko matkan ajan.
Iltapäivällä hän palasi joelle. Hänellä oli mukanaan kalastusvälineet ja muovikassi, johon hän aikoi poimia kuolleen kalan ja kaiken rannoilta löytämänsä roskan. Rinnuksilla roikkui kiikari. Se ponnahteli vasten perholiivin etumusta kun Martikainen askelsi pitkin polkua mäkeä alas. Joenrantaa edeltävällä töyräällä hän pysähtyi ja siirtyi nopeasti puiden suojiin. Hän oli nähnyt liikettä.
Mies tuli näkyviin kävelysoratien alapäässä. Hän liikkui kiireettömästi, rannan muotoja suojanaan käyttäen, pitkä ja kuin pysyvästi kyyryssä kulkeva hahmo, jota tottumaton ei kenties olisi lainkaan huomannut. Martikainen poistui kävelytien laidalta metsän puolelle ja lähti kiipeämään viistosti ylämäkeen, joen suuntaiselle rinteelle. Sen laella oli hyvä tähystyspaikka.
Martikainen seisoi mäenharjalla ja katsoi jokea koivunoksien lomitse. Tehtaan tiiliseinän lämpimän ruosteenvärinen pinta välinivan vastarannalla näytti heijastavan veteen sen kaiken lämmön mitä syksyinen puolipäivä vielä soi. Rakennuksen kuvajainen heijastui vedestä. Seinän juuresta, läheltä vesirajaa, nousi rusehtuneita heiniä. Ja katon yli kuuluivat kylän liikenteen äänet.
Kalamiestä ei enää näkynyt. Hän oli ilmeisesti pudottautunut polvilleen rantatörmän alle, vesirajan soralle. Hän osasi kalastaa. Sen oli voinut selvästi lukea hänen liikkeistään, niiden tehokkaasta varovaisuudesta.
Martikainen asetti vapansa huolellisesti koivunoksan haarukkaan ja kohotti kiikarin silmilleen.
Koskikara istui pienellä puolipyöreällä kivellä vastarannan vesirajassa ja tähysti toukkia pohjasta. Ja harjus tuikkasi keskivirrassa, kiikarin kuvassa. Martikainen hätkähti, kuva heilahti, ja kun hän sai sen uudelleen tarkennettua, tuikin renkaat olivat jo miltei poissa. Kuvan keskustassa oli nyt jotain muuta. Martikainen näki kuinka siima alkoi viistää vedessä ja viistovanan hännässä oli pintaa urittava piste, pieni pintaperho.
Martikainen tunsi kuinka hänen pulssinsa kohosi. Suupieleen istahtanut kelinkankea hyttynen tuli nuolaistua suuhun.
Martikainen helpottui, kun harjus ei noussut toiseenkaan tarjoukseen. Hän näki perhon taas alkavan viistää. Hän antoi kiikarin vajota ja katsoi paljain silmin.
Vehmaat kesän lehvästöt olivat poissa. Syksy oli lisännyt näkyvyyttä ja kuuluvuutta.
Kaukaa Martikaisen takaa kaikuivat päiväkodin lasten äänet. Kun sinne päin käänsi päänsä, kuului myös kuinka autot äänsivät naapurikuntaan vievällä tiellä. Hän käänsi katseensa taas jokeen.
Nyt veden pinta oli rikki. Harjus potkiskeli siiman päässä keskellä virtaa. Sitten pinta rauhoittui kun kala vedettiin pois näkökentästä. Martikainen lähti liikkeelle. Hän käveli mäenharjan ylittävää polkua pitkin, tapahtumapaikalta poispäin, alajuoksun suuntaan. Polku ylittäisi sillan vain muutaman kymmenen metrin päässä.
Vielä kerran Martikainen käänsi päänsä ja katsoi tapahtumapaikalle. Alatörmässä oleva notkelma paljasti nyt miehen. Hän oli kokonaan näkyvissä, kolmisenkymmenen metrin päässä alhaalla, oikea kylki Martikaiseen päin. Hänen vasemmassa kädessään oli valkoinen muovikassi joka näytti olevan puolillaan kalaa.
Sillalta oli hyvä seurata tuikkeja ja hyönteistilannetta. Joskus, matalan ja kirkkaan veden aikana, näki myös kalojen hahmoja vasten pohjan vaaleaa sorapintaa.
Edellisenä talvena hän oli usein nähnyt saukonkin. Se oli tullut välinivalle talvella ja pitänyt paikkaa ruokasalinaan muutaman viikon ajan, ja jo muutoinkin heikko harjuskanta oli huvennut liki olemattomiin. Mutta ihmisen ryöstökalastukseen verrattuna saukon tekoset eivät olleet juuri mitään. Ja sitä paitsi, saukon ilmestyminen asutuksen laitamille oli ihmisen toiminnan seurausta. Kun jokeen ensin istutettiin kirjolohia, joita saukon oli helppo pyytää, se seurasi istutuskaloja sinne missä niitä oli. Sitten, kun istutetut kalat loppuivat, saukko oli jo kesyyntynyt sen verran että se jo viihtyi uusilla olinpaikoillaan, samaan tapaan kuin ”ongelmakarhut” jotka kävivät aterioimassa omakotilähiöiden roskalaatikoilla. Ja silloin saukko söi myös harjukset ja taimenet.
Puheet eivät näköjään olleet auttaneet. Alueen kalamiesten kesken oli jo pitkään yritetty päästä sopimukseen siitä, ettei kalakantaa verotettaisi liikaa. Koska kanta oli heikko, oli epävirallisesti päätetty että suurin osa saaliista laskettaisiin takaisin. Ainakin pienet kalat. Ja koska kalat olivat lähes kaikki pieniä, ei Martikainen olisi enää uskonut joutuvansa näkemään mitään sellaista kuin mitä hän äsken oli nähnyt. Vieraan miehen säkkiin olivat luultavimmin kelvanneet pienpoikasetkin.
Kyllä Martikainen itsekin oli kaloja ottanut, silloin kun kalakanta oli sen vielä kestänyt. Enää niin ei ollut. Jos halusi kalastaa, oli päästettävä kalat takaisin, taikka sitten oli matkustettava jonnekin missä asiat ovat toisin.
Martikainen ei vielä kääntynyt katsomaan selkänsä taa, alavirran ja suuren suvannon puolelle siltaa. Kuollut kala oli siellä, sillan korvassa.
Hän katseli ylävirran suuntaan. Vieras mies tulisi pian näkyviin. Silloin pitäisi lähteä. Martikainen ei halunnut tavata miestä. Hänelle oli kehittynyt voimakas vastenmielisyys vieraita kalamiehiä kohtaan, hän ei halunnut kuunnella heidän selittelyjään eikä nähdä heidän alamittaisista kaloista pullistelevia muovisäkkejään.
Mikäli vieraat joskus harvoin vapauttivat kaloja, he tekivät senkin väärin: he puristivat kalat käsissään henkihieveriin ja käsittelivät niitä muutoinkin miten sattuu, kuivin käsin taikka jopa hansikkain, ja heittivät kalat sitten veteen kuolemaan. Se oli kauheaa katsottavaa. Martikainen oli kirjoittanut asiasta muutaman kipakan mielipidekirjoituksen paikalliseen sanomalehteen, mutta tulokset eivät olleet hyviä. Päin vastoin. Kirjoituksista oli loukkaannuttu. Vastineita oli laadittu. Ne olivat sävyltään raakoja ja niissä käskettiin Martikaisen hoitaa vain omat asiansa. Kun Martikainen yritti puolustautua, lehti ilmoitti lopettavansa keskustelun eikä enää julkaissut Martikaisen tekstiä. Siitä seurasi, että hän tunsi usein olevansa ainoa ihminen joka välitti. Yhtä usein hän tunsi myös olevansa lopullisen yksin.
Nyt hän kääntyi ja laskeutui sillan vastapuolelta vesirajaan. Hän solutti kätensä muovikassiin ja koukkasi noin 30-senttisen, hiljattain kuolleen taimenen pois vedestä. Pienet punaiset tulimarjat sen kyljillä olivat jo haalenneet.
Myös kotiin kävellessään Martikainen oikaisi yläkautta. Nyt vierasta ei täytyisi kohdata, vaan tämä jäisi touhuamaan alas rantaan. Martikainen painoi päänsä alas polulle, ettei hänen tarvitsisi nähdä miestä edes etäältä. Maassa oli jo keltaisia ja punaisia lehtiä. Niiden suonistoissa näki joen ja sen koko valuma-alueen pienoiskoossa. Joki oli kylän laakson alueen suonisto. Tällaisina päivinä sen tunsi alkaneen kellastua tappavaan ruskaan. Mikäli Martikainen juuri nyt olisi kohdannut miehen, hän olisi antanut raivonsa puhjeta puheena.
Jokea tapettiin järjestelmällisesti. Eikä tehdas ollut lainkaan pahimmasta päästä. Kyllä se velvoitteensa hoiti. Sitä vastoin, ja tämä oli Martikaisesta erityisen huono asia, kylän asukaskunta itse teki eniten pahaa. Kenties kaikkein pahimpia olivat lapset. Martikainen ei tiennyt, miksi lapset halusivat tuhota. He kivittivät lintuja kesäisin ja talvisin he heittelivät niitä lumipalloilla. Martikainen oli itse sen nähnyt ja ajanut poikajoukkoa sen jälkeen takaa pitkät matkat kohti keskustaa.
Eivätkä lapset olleet ainoita. Oli paljon niitä jotka liikkuivat jokivarressa kuin camping-alueella ja kylvivät lasinsirpaleita ja ihmispaskaa ja pahvia ja muovia jäljilleen. He kalastivat salaa mato-ongilla, tappoivat arvokalat kokoon katsomatta ja jättivät särjet ja salakat rannalle mätänemään. Sieltä Martikainen niitä sitten korjaili ja hautaili mäkiin. Rantoja hän siivoili viikoittain, ja roinaa kertyi muovikassikaupalla.
Martikainen ajatteli soittaa poliisille. Hän kävelisi suoraan kotiin, valitsisi numeron ja sanoisi että tehtaan välinivalla harjoitetaan laitonta ryöstökalastusta. Parhaassa tapauksessa, mikäli voitaisiin näyttää että vieras mies oli ottanut alamittaisia kaloja, hänen välineensä tuomittaisiin valtiolle. Martikainen ei ollut aiemmin mennyt näin pitkälle. Mutta joskus, hän ajatteli, ääripiste tulisi vastaan. Ja nyt se oli tullut.
Martikainen hätkähti. Vieras mies oli äkkiä hänen näkökentässään, istumassa hänen mielipaikallaan mäenharjan kannolla, ja Martikaisen oli mentävä läheltä ohi. Hän yritti kulkea sivulleen katsomatta ja nopeasti, mutta mies nosti käden hänen tielleen.
Kädessä oli muovinen, puoliksi täysi kahvikuppi. Mies tarjosi sitä Martikaiselle.
Asia nousi ymmärryksen tasolle alkuhämmennyksen jälkeen. Kun mies oli osoitellut suutaan, muodostanut äänettömiä sanoja, hymyillyt, osoittanut korviaan, puistanut päätään ja hymyillyt taas, Martikainen ymmärsi että hän oli kuuromykkä. Hän viittasi kädellään alaspäin ja Martikainen istahti kannon vieressä olevalle kuivalla penkereelle.
Martikainen kokoili ajatuksiaan ja tarkasteli vaivihkaa miehen varustusta. Liivit olivat 80-luvulta, samantyyppiset kuin Martikaisella itsellään. Vapa oli amerikkalainen ja melko laadukas. Miehellä oli muutama perhokin kuivumassa liivinrintamukseen kiinnitetyssä lampaankarvanpalassa. Martikainen katsoi perhoja ja totesi, että mies oli oikeilla jäljillä. Kahvikin oli hyvää. Martikainen tunsi miltei leppyvänsä. Silloin hän ajatteli olleensa itsekseen liian kauan ja paljon. Nytkään hän ei ollut tavannut oikeastaan ketään yli kuukauteen. Hän halusi puhua. Hän halusi sanoa, että kalat tehtaan alueella olivat nykyisin valitettavan pieniä. Hän asetti kätensä ilmaan kämmenpuolet vastakkain, kalan kokoa kuvaamaan, ja osoitti sitten jokea ja kohautti harteitaan. Ilmeellään hän koetti pahoitella tilannetta. Vieras mies nyökkäsi.
Martikainen halusi lisää kahvia. Hän kohotti kuppiaan ja hymyili miehelle, tämä nyökkäsi ja alkoi aukoa termospulloa. Martikainen nousi ja ojensi kuppia. Silloin hän vaistosi että jokin oli muuttunut. Oli tilanteita, joissa ihmisten välille kohosi ilmanpainetta vastaavaa, määrittelemätöntä raskautta, jota ei voinut aistein suoraan havaita, mutta aavistaa sen saattoi. Hän katsoi miestä. Tämä oli jähmettynyt kesken liikkeen ja katsoi suoraan Martikaiseen. Sitten hän laski katseensa Martikaisen vierelle maahan, nosti katseensa uudelleen Martikaiseen ja katsoi häntä taas silmiin. Miehen silmissä oli tunnetta, jota olisi saattanut pitää vihana yhtä hyvin kuin surunakin.
Katseessa oli silti myös säälivää ymmärtämystä.
Martikainen katsoi maahan ja huomasi että mies oli katsellut hänen muovikassiaan, jossa oli alamittainen kuollut taimen. Martikainen häkeltyi. Ja tunne paheni pian, sillä Martikainen näki nyt, seisaallaan ollessaan, miehen oman muovikassin maassa miehen oikealla puolen. Kassin kyljen läpi Martikainen näki selvästi pari ruttuista oluttölkkiä, tyhjän vieherasian ja ruudullisen lasten muovipallon. Kassin yläosasta pursui puolisen metriä siimansäkkärää. Näytti siltä, että mies oli kalastuksensa lomassa siivoillut rantoja.
Martikainen seisoi paikallaan miehen vierellä eikä tiennyt mihin kohdistaa katseensa. Lopulta hän nosti sen kohti miestä, muttei katsonut tätä silmiin. Miehen kasvot olivat hämärä vaalea alue keskellä tummempaa harmaata. Ja Martikainen huomasi puhuvansa, ääneen.
Sami Parkkinen
Kirjailija Sami Parkkinen asuu Rovaniemellä. Hänen uusin romaaninsa Teo (Gummerus) ilmestyi viime syksynä.
