Menneinä vuosikymmeninä sairaalan vakituinen lääkäri saattoi nimittää ensi kertaa päivystävää lääketieteen kandidaattia ”peräpukamaksi”, joka seuraa kuin takiainen kyselemässä kaikenlaista joutavaa.
Nykyään kandi voi huoletta herättää ohjaajansa neljältä yöllä ja kysyä, miten elvyttää teho-osastolle tullutta hätätapausta.
Työvoimapula on johtanut sairaaloiden kandikulttuurin muuttumiseen. Muutama vuosi sitten apulaislääkäreistä oli ylitarjontaa, mutta nyt kandeilla on varaa valita työpaikkansa.
”On paljon sairaaloita, jotka tuskin pyörisivät kesää ilman kandien työpanosta. Kandi saattaa olla myös se tuleva tärkeä työntekijä”, arvioi Kymenlaakson keskussairaalan anestesiologian ylilääkäri Ermo Haavisto.
Myös naistentautien ylilääkäri Kari Huovisen mukaan paine koulutuspainotteisemman sairaalan luomiseen on kasvanut viime vuosina. Tälläkin hetkellä leikkaussalissa on yhden lääkärin vajaus, vaikka lääkärilakko ei sairaalaa kosketakaan.
Viime kesänä kandin työt Kymenlaakson keskussairaalan anestesiaosastolla aloittanut Juho Murtomäki on niin nuori, ettei muista aikaa, jolloin kandit tappelivat työpaikoista.
”Jopa pääkaupunkiseudun sairaaloihin on helppo päästä kesätöihin”, hän kertoo.
Omat ensi kokemukset kandina Kymenlaakson keskussairaalassa ovat naistentautien osastolla tänä talvena harjoittelevalla Murtomäellä vielä hyvin muistissa.
”Se oli niin kuin Helsinkiin muutto opintojen alussa. Ensimmäisenä yönä veli jäi mun luokse nukkumaan, mutta sitten se jätti pärjäämään yksin. Mitään rutiinia ei ollut”, hän kuvaa.
Ensimmäisen viikon sairaalassa Murtomäki kulki tiukasti ohjaavan lääkärin perässä, katseli ja sai itse auttaa jonkin verran.
”Kaikki kävi aika sujuvasti ja huomaamattomasti. Ensin lääkäri sanoi, että laitapa tippaa, ja sitten kohta huomasikin nukuttavansa ihmisiä.
”Muutamassa viikossa käsittämättömän huonosta tipanlaittajasta tuli ihan kelvollinen kandi. ”Nopeasti oppii käyttämään lääkkeitä ja tietää mitä tehdä, kun potilaalle tulee ongelmia, esimerkiksi heräämössä vapinaa”, Murtomäki kertoo.
Pudotus kirjatiedon keskeltä potilastyön arkeen on nopea. Kun lääketieteen oppeja alkaa soveltaa käytäntöön, tarvitsee välillä apua joka minuutti, ja sitä varten päivystävälle kandille on määrätty taustapäivystäjä.
”Mä en itse suosi mitään kamikaze-meininkiä, kun kyse voi olla ihmisten terveydestä tai jopa hengestä. On parempi soittaa ja kysyä, vaikka tulisi sellainen tunne, että tivaa koko ajan”, Murtomäki kertoo.
Anestesialääkärin perustyön Murtomäki oppi nopeasti. Puuduttamiset, nukuttamiset ja tipanlaittamiset sujuivat muutamassa viikossa. Sen sijaan kun hän päivysti teho-osastolla ohjaavan lääkärin puhelin soi kuumana.
”Sellainen teho-osasto on. Hommaan tottuminen vie vuosia. Jotkut eivät opi sitä koskaan”, Murtomäkeä ohjannut Haavisto kertoo.
Kun kandi menee sijaiseksi tai kesälääkäriksi sairaalaan, hän on nähnyt jo aika paljon käytäntöä, sillä jo lääkäreiden peruskoulutuksessa harjoitellaan paljon. Silti monet asiat on opetettava kandille kädestä pitäen. Esimerkiksi anestesialääkärin työ on hyvin käytännöllistä.
”Se on aikamoista palapeliä. Nukutukset, puudutukset ja muut hommat vaativat tiettyä kätevyyttä, jota mulla ei välttämättä luonnostaan ole. Nukuttajan vastuu on todella suuri. Kun potilaan vatsan läpi mennään veitsellä, mikään ei voi jäädä toimimatta”, Murtomäki kertoo.
Kirjat eivät opeta lääkärille kokemusta. Ne eivät kerro, että töiden on jouduttava parissa minuutissa.
Lisäksi jokaiselle lääkärille tulee jossain vaiheessa eteen tilanne, jossa joutuu elvyttämään ensi kerran tai saa ensimmäisen vaikean potilaan. Silloin kokeneemman tuki on paikallaan.
Haaviston mukaan sairaalan kannalta hankalimpia nuoria päivystäjiä ovat tyhmänrohkeat kandit, jotka eivät varaudu yllättäviin tilanteisiin ja osaa pyytää apua.
”Terve harkintakyky kertoo, että kandi on kypsä tehtäviinsä. Sairaalassa pitää aina varautua siihen, että myös se pahin voi tapahtua”, Haavisto kertoo.
Aina välillä käy myös niin, että kokelas ei ole sopiva tehtäväänsä. ”Sen näkee jo oikeastaan muutamassa päivässä, lähteekö homma sujumaan vai ei. Onneksi suuntaa voi aina muuttaa. Vielä erikoistumisvaiheessa voi joutua tekemään valintoja uudelleen”, Haavisto sanoo.
Murtomäen mukaan keskusteluapu oli tarpeen, jos tunsi, ettei jokin asia ollut mennyt niin kuin olisi pitänyt, tai kun epäili omia ratkaisuja.
Ermo Haaviston mukaan on tärkeää, että pelottavat tai liian haasteelliset kokemukset puretaan heti, etteivät traumat jää hiertämään.
”On tärkeää, että vaikeissa tilanteissa mietitään, miksi ja miten asia meni niin kuin meni.
”Vaikeassa paikassa sairaanhoitaja on kandin paras kaveri. Erikoissairaanhoitaja Eija Skinnari tietää, että ilman sairaanhoitajia jäisi nuorilta lääkäreiltä monet opit oppimatta.
”Vaikka tiedot voivat olla huipputasoa, ei leikkaussalissa pärjää, jos ei osaa pukeutua ja liikkua siellä. Käsiä ei voi laittaa mihin vain”, takavuosien kandien leikkaussalihirmuksi nimeämä Skinnari kertoo.
Hienostelu ja opusten siteeraaminen unohtuu kandeilta onneksi aika nopeasti, mutta välillä hoitaja joutuu opastamaan heitä yksinkertaisissa asioissa, kuten itsensä esittelemisessä tai potilaan puhuttelemisessa.
”Välillä korvaan särähtää pahasti, kun nuoret kandit eivät osaa teititellä isovanhempiensa ikäisiä ihmisiä”, kertoo Skinnari.
Potilaan kohtaaminen ihmisenä on asia, josta myös lääkäri saa kerta toisensa jälkeen muistuttaa kandeja. ”Suoraan koulunpenkiltä tullut kandi kohtelee usein potilasta objektina, jolle määrätään lääkkeitä ja hoitoja. Potilas on kuitenkin järkevä ja harkintakykyinen ihminen, ja sellaisena häntä pitäisi kohdella”, Ermo Haavisto toteaa.
Tiukasta kasvatusasenteesta huolimatta hoitajat suhtautuvat kandeihin jopa äidillisesti.
”Omat lapset ovat suurin piirtein saman ikäisiä. Kyllähän näiden kanssa tulee usein emomainen olo”, Skinnari miettii. Sairaanhoitaja saa myös välillä tukea kandia, joka hermostuu vanhemman lääkärin läsnäolosta.
Skinnarin mukaan Murtomäki oli poikkeus kandien joukossa. Kiperissä tilanteissa tämä laittoi Myrskyluodon Maijan soimaan ja työskenteli omaan tahtiin.
Ensimmäistä kertaa töihin menevät kandit vasta miettivät erikoistumisaloja. Kandikokemukset antavat usein osviittaa siitä, mikä tulevaisuudessa voisi kiinnostaa.
Anestesiapuolella Murtomäki kertoo kaivanneensa enemmän säännöllisiä ja lämpimiä potilaskontakteja. ”Anestesialääkäreille leivotaan harvoin kakkua ja pullaa kiitokseksi hyvin tehdystä työstä. Ilo on kyllä sitä suurempi, kun esimerkiksi kerran eräs äiti muisti onnistuneesta epiduraalipuudutuksesta.
”Toisaalta heräämössä työskennellessään anestesialääkäri joutuu käyttämään myös sosiaalisia taitoja. ”Varsinkin sellaisia potilaita yrittää huomioida enemmän, joista näkee, ettei niiden sukulaiset paljon välitä.
” Viimeisessä viikon harjoittelujaksossa Murtomäki on seurannut lääkäreiden työtä naistentautien osastolla ja synnytysosastolla. Synnyttäjien hermot kestävät yleensä hyvin 23-vuotiasta kandia, joka kyselee ja tekee muistiinpanoja.
”Synnyttäjät suhtautuvat yleensä kivasti, kun heille kertoo, mistä on kysymys. Ja nuorten harjoittelijoiden tapauksessa ikä ei vaikuta niinkään paljon kuin asenne. Tärkeintä on oikea suhtautuminen asioihin”, synnytysosaston ylilääkäri Marja-Leena Mäntymaa kertoo.
Murtomäen ja hänen opiskelijakollegansa Mikko Anttosen mukaan gynekologisella osastolla työskenteleminen ei ole niin hohdokasta kuin vitsailevat insinöörikaverit kuvittelevat.
”Ennen ensimmäistä synnytystä olin kyllä aika kipsissä. Naistenklinikan kurssit valmensivat sen pahimman jännityksen pois”, Anttonen muistelee.
”Huojentavaa on kuitenkin se, että suurin osa synnytyksistä on tavallisia. Kaikkia erikoistapauksia ei tarvitse tietää tai osata”, hän jatkaa.
Murtomäen mukaan koulutus antoi suhteellisen hyvät valmiudet käytännön työn kohtaamiseen.
”Odotan kyllä sitä ahaa-elämystä, että mitä varten mä luin ne ensimmäisen vuoden biokemian kurssit, kun en ole niitä missään tarvinnut.
”Kandeja parikymmentä vuotta ohjannut Haavisto uskoo kandien pohjatietojen parantuneen omista kandiajoistaan.
”Ennen tuntui, että paljon tärkeää tietoa hukkui jonnekin salaisiin tiedostoihin, kun ei ollut taitoa soveltaa sitä käytännössä”, Ermo Haavisto pohtii.
Hyvistä pohjatiedoista ja paremmasta käytännön osaamisesta huolimatta on edelleen tehtäviä, joihin kandeja ei päästetä. ”Vaikeat tapaukset teho-osastolla ja lasten hätätapaukset on jätettävä kokeneille lääkäreille”, sanoo Haavisto.
Kandien perehdyttäminen tehtäviinsä ei terveyskeskuksissa ole yhtä pitkälle vietyä kuin sairaaloissa. Syynä siihen on yhtäältä se, että vakavia tapauksia on vähemmän, toisaalta terveyskeskus ei yhteisönä perustu ryhmätyöhön samalla tavoin kuin sairaala.
Ennen töihin menoa lääketieteen opiskelija Katri Kuusisto kävi terveyskeskuksessa kahden tunnin tutustumiskierroksella. Paljon selvisi kuitenkin vasta työtä tehtäessä.
Tärkeä ero sairaalatyöhön verrattuna on se, että terveyskeskuksessa on harvemmin vastuussa kenenkään hengestä, mutta siellä tulee vastaan monia pieniä asioita, joita kandi ei hallitse.
”Esimerkiksi rikan poistamisen potilaan silmästä jouduin tarkistamaan kirjasta”, Kuusisto kertoo.
Lääkäripula terveyskeskuksissa näkyy hyvin kandien postituslistoilla, joissa tarjontaa sijaisuuksista ja kesätöistä olisi enemmän kuin työn tekijöitä. Kirkkonummella päivystyksiä hoitavaa Martin Leheckaa on pyydetty töihin jopa Ahvenanmaalta asti.
Hän uskoo, että nykyinen lääkäripula näkyy lääketieteen opiskelijoiden keskuudessa ainakin siten, että tutkimuksen teko kiinnostaa vähemmän kuin aikaisemmin.
”Ennen piti olla jopa tohtori, jotta pääsi erikoistumaan. Hyvä työllisyystilanne houkuttaa monia työskentelemään syventävän opiskelun sijaan.
” Katri Kuusiston mielestä sairaalassa harjoitelleelle kandille on haaste sopeutua sairaaloiden ja terveyskeskusten työkulttuureihin, joissa voi olla huomattavasti eroja.
”Esimerkiksi lääkkeitä saatetaan käyttää eri tavalla eri paikoissa.
”Terveyskeskuksessa kandi joutuu tulemaan useammin toimeen omillaan. Lääkärit eivät ehdi aina auttamaan, ja kun potilas odottaa vieressä, epämääräinen soittelu vanhemmille kollegoille ei luo luottavaista tunnelmaa.
”Varsinkin pienissä terveyskeskuksessa on omien taitojen varassa. Jos päivystäjiä on vain kaksi, ei voi mitenkään koko ajan vaivata toista”, kertoo Lehecka.
Omassa työssään hän on ottanut kaiken irti lounasajoista, jolloin potilaskertomuksia voi käydä läpi vanhempien kollegoiden kanssa.
”Potilaskertomuksia lukemalla oppii lääkärintyöstä yllättävän paljon”, Lehecka pohtii.
Lääkärin pitää terveyskeskuksissa opetella kohtamaan erilaisia potilaita luulosairaista pahasti loukkaantuneisiin.
”Potilaan kohtaamiseen valmennetaan lääkiksessä nykyään erikseen, mutta kyllä yllätyksiä silti aina tulee. Ihmisten käytöstä ei aina voi ennakoida”, Lehecka kertoo.
Haasteellisia potilaita ovat esimerkiksi pienet lapset, joilla lääkärikäyttäytymisen koodit eivät ole vielä hallussa. Jokainen kandi sopeutuu tilanteeseen omalla tavallaan. Murtomäki otti tilanteen haltuun puhumalla murteita.
”Kun pikkulapsen nukuttaminen jännitti, aloin puhua murteita. Se loi leppoisampaa tunnelmaa.
”Jos lasten kanssa pitää rentouttaa tilannetta, aikuisille pitää luoda uskottava kuva itsestä lääkärinä. Asiantuntemuksen ohella ikä tuo lääkärille karismaa, kertoo Murtomäki.
”Annan parran yleensä kasvaa päivystysviikolla, jotta näyttäisin vanhemmalta ja potilaat pitäisivät kokeneempana.
Anna-Kaisa Pitknen
Kuva: Veikko Somerpuro
