Vuonna 2001 musiikillinen trendi on nuorten iskelmätähtien esiinmarssi. Ville Leinonen itkettää ja Arto Muna naurattaa kansaa, ja pahimmat perässähiihtäjät nauhoittavat varmaan parhaillaan monojaan. Mikä näitä nuoria miehiä oikein vaivaa?
Eipä juuri mikään. Jatkuvan uudistumisen illuusiolle perustuva popmusiikki vain vaatii uusia ilmiöitä, ja kun kaikki on jo vähintään kertaalleen keksitty ja käytetty, seesteisempi tapa lähestyä kolmea sointua tuntuu vaihteeksi virkistävältä.
Tapani Kansa voi silti nukkua yönsä rauhassa: iskelmänikkareina markkinoidut uudet yhtyeet kiertävät tanssilavat kaukaa sekä vertauskuvallisesti että konkreettisesti.
Resepti iskelmäntekoon on yksinkertainen: heitetään äänensärkijät komeroon ja kaivetaan tilalle valkoiset kauluspaidat ja musiikin kirjasta mollisoinnut. Ei kai kukaan kuvitellut, että kyse olisi musiikista? Jos yhtye kutsuu musiikkiaan iskelmäksi, se on iskelmää, kunhan kaulassa on kravatti.
Kun referenssilevyksi ottaa parikymppisten muusikoiden Yölintu-yhtyeen viimeisimmän tuotoksen Pienen pojan haaveet, paljastuu, kuinka vähän Arto Munalla ja Ville Leinosella on tekemistä iskelmän kanssa.
”Suomen tanssivaa kansaa” kansilehdessä kiittävästä Yölinnusta poiketen Muna ja Leinonen haluavat olla oikeasti rocktähtiä. Yleensä niin keinotekoisten genrerajojen vetäminen on helppoa: raja kulkee Kansakoulukadulla. Yölintu on orkestereista ainoa, joka esiintyy tanssiravintola Vanhassa Maestrossa. Muiden paikka on Tavastia-klubilla.
Yölintu on iskelmäyhtye samalla tavalla kuin Koskenkorva viinaa. Nuorukaiset soittavat ja laulavat hätkähdyttävän hyvin, mutta varsinaisesta musiikin tekemisestä vastaavat rautaiset ammattimiehet. Yölintu on mummoille suunnattu Tiktak tai agraariajan Stratovarius: yleisö saa haluamansa ammattitaitoisessa paketissa, jossa luovuus tai kekseliäisyys ei sisälly hintaan.
Arto Muna ja Millennium on niin hyvä vitsi, että se on suututtanut ne, joita vitsi ei naurattanut. Muna, joka on ilmoittanut tavoitteekseen nostaa iskelmän arvostuksen sille tasolle, että sitä voisi esittää ”Flying V:llä ja nahkahousut jalassa”, ei ole hullumpi yhtye.
Mutta iskelmäyhtye se ei ole. Arto Muna ja Millennium kuulostaa bändiltä, joka yrittää tehdä iskelmäpastisseja, muttei aivan onnistu. Sanoitusten kliseet lyövät pahasti yli, ja yhtyeen melankoliakin on oikeastaan aika iloista. Itse asiassa iskelmällisyydestään eniten vouhottanut Arto Muna ja Millennium on nuorista iskelmänikkareista kaikkein perinteisimmin rock.
Nopeasti suureen suosioon noussutta Ville Leinosta on kehuttu kaikilla superlatiiveilla ja määreillä, joista ainoastaan jumalan arvonimi on ehkä lievää liioittelua.
Kertomansa mukaan puoliväkisin levytysuralle raahatun Leinosen ensimmäisellä Tavastian-keikalla yleisön närkästys oli käsin kosketeltavaa: miten Arto Munan ja Millenniumin kaltainen huumoriryhmä kehtaakaan puhua iskelmästä nerokkaan Leinosen rinnalla!
Arto Munan ja Ville Leinosen vertailu on toki keinotekoista. Ei siksi, etteikö Elvis-asuinen Leinonenkin olisi lavalla koominen ilmestys. Mutta toisin kuin Arto Muna, Leinonen kuitenkin nauraa itselleen eikä esittämälleen musiikille.
Leinonen tuntee 60- ja 70-lukujen musiikin kuin omat taskunsa ja käyttää vaikutteitaan tyylitajuisesti. Koska Leinonen tietää, miten asiat tehdään oikein, hän osaa ja uskaltaa tehdä ne väärin. Valumo ponnistaa kirkkaasti yli pastissitason.
Leinosen kappaleet vilisevät epäsovinnaisia sovituksia ja omituisia sanoituksia. Puritaaninen iskelmäorkesteri ei kuuna päivänä keksisi tehdä esimerkiksi Maria, plasticlasertähti -nimistä biisiä, ja juuri siksi Leinosen ei ole tarvinnut vaivata päätään musiikkinsa kategorisoinnilla. Ville Leinonen ei tee iskelmää, vaan musiikkia.
Yölintu: Pienen pojan haaveet,
Warner Music Finland, 2000.
Arto Muna ja Millennium:
Syksyn sävel, Stupido Twins, 2000.
Ville Leinonen ja Valumo, Poko, 2000.
Ville Similä
