Kultainen kasari elää muistoissa

T:Teksti:

Kun 70-luku oli viimeksi muotikierron harjalla, opiskelijapolvi ei juurikaan muistellut kyseisen vuosikymmenen tapahtumia. Nyt on toisin: 80-luku on pop, ja vähissä ovat ne pari-kolmekymppisten illanistujaiset, joissa ei turinoitaisi kultaisista kasarimuistoista.
    Se ei silti tarkoita, että markkinavoimat olisivat kaapanneet monopolin kuppilakeskustelujen puheenaiheisiin ­ nykyiset nuoret aikuiset vain sattuivat olemaan silloin lapsia.
    Väitetään, että yhtenäiskulttuuri on kuollut ja että suomalaisilla ei ole enää jaettuja kokemuksia. Katin kontit: kaikki me 80-luvun ala-astelaiset söimme koulussa tillilihaa ja katsoimme televisiosta Ritari Ässää ainakin joskus. Juuri siksi niitä on kiva muistella yhdessä.

Suolaa suolaa enemmän suolaa, sanoi Fakiiri Kronblom

Vanhojen lastenohjelmien muistelu on nuorten aikuisten nostalgiaharrastuksen peruskamaa. Vaikka lapsuus muuten olisi ollut erilaista eri puolilla Suomea, Pikku Kakkonen oli kaikille sama. Niinpä Käytöskukan opettavaisia tarinoita kuuliaisesti seurannut sukupolvi muistelee nyt pala-animoituja porsaanpoikasia Hinkua ja Vinkua yhtä kaihoisasti kuin Kössi Kengurua ja Nukkumattia. Mikäli Käytöskukan luoja Heikki Rautoma eläisi, häntä varmaan juhlittaisiin kulttisankarina.
    Pikku Kakkosen tuottaja Maija Koivula saa kuulla pari-kolmekymppisten pyyntöjä viikoittain: Käytöskukan, Kössin ja Nukkumatin lisäksi takaisin ruutuun vaaditaan Nalle Luppakorvaa, Piilomaan pikku aasia ja Kallen kiipeilypuuta.
    ”He haluavat muistella lapsuuttaan samalla kun katsovat televisiota oman jälkikasvunsa kanssa. Heistä olisi mukavaa laulaa Nalle Luppakorvan tunnuslaulua lastensa kanssa”, Koivula kertoo.
    Tähän mennessä hän ei ole voinut suostua nostalgianälkäisten pyyntöihin. Kallen kiipeilypuu -faneille hänellä on kuitenkin hyvä uutinen. Eräät nuoret aikuiset järkyttyivät pahemman kerran kuullessaan huhun, että sarjan tunnusmusiikki olisi ollut Mikko Alatalon sävellys. Se ei ole; ainoastaan sanat ovat Alatalon käsialaa. Kyseistä melodiaa voi siis edelleen hyräillä aamuöisillä jatkoilla menettämättä uskottavuuttaan.

Commodore 64 teki ihmeitä

C64-buumi iski muutama vuosi sitten. On kiva muistella aikaa, jolloin tietokonepelit tuntuivat erityisiltä ja tekniikka etäiseltä. Koulun jälkeen käytiin pelaamassa luokkakaverin luona Outrunia, Giana Sistersiä, Skate or Dieta ja Airborne Rangeria. Atari oli ennestään tuttu, mutta Commodore oli jo tietokone: monimutkainen vehje, joka teki ihmeelliset asiat mahdollisiksi.
    Osa Commodoren nykyisestä viehätyksestä perustuu sen alkukantaisuuteen. On piristävää muistaa, millaisia tietokoneet olivat 80-luvulla ja kuinka yksinkertaisista peleistä oli innostunut ja ihmeissään.
    Esimerkiksi tietokoneen kasettiasema ei ollut maailman luotettavin vehje. Pelin lataaminen saattoi kestää kolme varttia, eikä se välttämättä sittenkään lähtenyt käyntiin.
    C64-nostalgiasuoneen on iskenyt ainakin Nu Science -yhtye. Heillä on ollut keikoilla tapana ladata kasettiasemalta kappaleitaan. Se vaatii samaa kärsivällisyyttä kuin pelaaminen aikoinaan.

Jambo tuli takaisin

Kun oltiin pieniä, samassa rapussa asui kiva täti nimeltä Maija, joka tarjosi aina Maija-karkkeja. Tosin meille lapsille ne olivat lehmäkarkkeja, koska niissä oli lehmän kuva.
    ”Nostalgiatuotteiden perään kysellään viikoittain. Eniten kysellään ehkä Maija-karkkeja, Polkka-toffeeta ja suklaanappeja”, vierailupäällikkö Maileen Korosuo Fazerin makeismuseosta kertoo.
    Fazerin kilpailija Leaf on hoksannut käyttää pari-kolmekymppisten nostalgia-aaltoa hyväkseen: 80-luvulta tutun Jambon paluu on ollut suurmenestys: Mansikka-Jambo oli viime syksynä suklaapatukoiden myyntilistalla sijalla 13.
    ”Melkein jokaisessa firman sisäisessä ideapalaverissa joku aina vaati Jamboa takaisin. Haistelimme tätä Suomessa vallalla olevaa retrotrendiä ja totesimme, että Jambolle on nyt imua”, markkinointipäällikkö Johanna Siltala kertoo.
    Osaltaan suosiota siivitti se, että jakeluportaan väki on Jambon parasta kohderyhmää ­ se siis pääsi hyvin esille kaupoissa. Elokuisesta lanseerauksesta lähtien Leafille on tulvinut kirjeitä, kortteja ja sähköpostia, joissa kiitellään patukan henkiinherättämisestä.
    ”Yksi mies jopa kysyi, saako antaa pojalleen nimeksi Jambo. En ole ihan varma, oliko se vitsi”, Siltala ihmettelee. ”Ällistyttävää, miten innoissaan ihmiset jaksavat olla siitä, että markkinoille tulee joku vanha tuote.”
    Ja tiedoksi kaikille, jotka vielä miettivät, oliko se keltainen Jambo maultaan banaani vai ananas: se oli ananas.

Tukkahevin kukkaset

    Kukapa nuorukainen ei 80-luvulla olisi ihaillut sukkahousuheviä. Jotkut eivät koskaan edes lakanneet sitä rakastamasta, ja nykyään sen jo kehtaa tunnustaa.
    Enää ei nolota sekään kerta, kun ostin ensimmäisen W.A.S.P.-levyni. Äidin kiertäessä Rauman Sokoksen muita osastoja valitsin levyosaston hyllystä W.A.S.P.in levyn, koska se oli halvempi kuin muut. Silloin en tiennyt mitään maxi-singleistä. Kun pääsin kuuntelemaan levyä, kesti hetken tajuta, että sitä piti pyörittää 45:llä. Sitten äkkäsin, että kappaleita on tosiaan vain kaksi.
    Hävetti vähän, mutta kansi sentään oli hieno: bändi oli ikään kuin tippunut limusiinista ja oli ihan veressä. Paitsi että veri asfaltilla oli joku punainen liina.
    Kovin juttu oli kuitenkin Mötley Crüe. Basisti Nikki Sixxillä oli piikkisuora musta otsatukka, joka tuli kokonaan silmille.
    Jussin hiukset olivat niskasta pidemmät kuin minun, mutta edestä molemmilla oli aika lyhyet. Mutta kun painoi hiukset otsaa vasten, ne menivät silmien eteen. Ylpeinä katsoimme haituvien läpi ­ meillä oli Mötley Crüe -tukka! Se kutitti, ihmettelimme miten Nikki Sixx jaksaa. Hiusten kasvattamisen tavoite oli silloin, että takatukan pystyy taivuttamaan suuhun.
    Mötley-faneina meidän piti myös tietää kuka bändistä oli parhaimman näköinen. En kyllä muista miksi. Jussi kysyi siskoltaan ja minä äidiltäni. Theatre of Painin kasetinkansista tihrustettuna nykyään kuuluisa Tommy Lee voitti.

Katkenneet hampaat voimistelusalin seinällä

Ala-asteen opettajia ja sijaisia on yhä vaikeampi palauttaa mieleen, mutta Timo Nuutisen muistavat kaikki. Nuutinen näytti meille sen, mitä elokuvat eivät: katkenneita hampaita verisessä suussa, murtuneita neniä, ruhjoutuneita silmämunia. Hän halusi tehdä meihin vaikutuksen ja onnistui ­ vielä viidentoista vuoden jälkeen muistamme miten vatsaa väänsi, kun Nuutinen projisoi koulun jumppasalin seinälle väkivallan jälkiä.
    ”Maanantaisin ja tiistaisin joku aina pyörtyy, loppuviikosta ei. Kuvio oli sama jo 80-luvun alussa ja on edelleen”, Nuutinen kertoo. ”Ilmeisesti viikonloppuna syödään ja nukutaan huonommin, ja mahdolliset läheltä piti -tilanteet, tappelut ja ihmissuhdeongelmat painavat mieltä alkuviikosta enemmän.”
    Nuutinen lähti diasarjoineen kiertämään Suomea 18 vuotta sitten. Hän jätti erikoissairaanhoitajan työnsä kertoakseen koululaisille, mitä oli teho-osastolla nähnyt.
    ”Koululaiset ovat luennon jälkeen edelleen yhtä järkyttyneitä kuin silloin 18 vuotta sitten: ilmeisesti kouluissa ei vieläkään puhuta siitä, miten hauras ihmiskeho on”, Nuutinen kummastelee.
    Tunnin mittaisen luennon runko on edelleen sama, vain kuvamateriaali on vaihtunut rajummaksi. ”Ihmiset ovat selvästikin tottuneet näkemään kovaa kamaa”, Nuutinen kuittaa.
    Nykyiset kaksvitoset saattavat pian päästä uusintakierrokselle: Nuutinen pitää myös vanhempainiltoja. ”Ja aina kun joutuu näyttämään kuvia, muutama isä pyörtyy.

Sanna Sommers
Kuva TV2

Jonathan Mander avusti jutun kirjoittamisessa.