Potkaisin kengät jalastaja raavin varpailla sukatkin pois ennen kuin ryhdyin työntymään Anneen – mutta Anne liukuikin altani. Hämärässä näkyi valkeiden pikkuhousujen vilahdus. Tuntui kylmä kaistale ulkoilmaa. Ja sitten Anne jo ilmestyikin eteeni repsikan penkille. Hän huohotti ja korjaili hätäisesti hiuksiaan. Hän ei sanonut mitään. Ei ennen kuin kuljettajan ovi avautui ja autoa heilautti iso romuluinen mies, joka oli Annen aviosiippa.
He olivat ottaneet minut kyytiin liftatessani viettämään lauantaiyötä kaupunkiin. Pidin sitä silloin onnenpotkuna. Joulukuinen kirkas yö ja jaloissa ratiseva ohut pakkaslumi tuntuivat vähän liian ankarilta. Ja värjötellessäni tienvarressa, kylmää valoa loistavien tähtien alla, minua jo vähän hermostutti. En minä ollut varautunut tällaiseen pakkaseen!
– Juhlimaan, juhlimaan! minä olin silloin selitellyt, iloisena ja helpottuneena.
Lähestyessämme kaupunkia katulamppujen rivistöt alkoivat laikuttaa autoa. Ja pian kirkkaat neonvalot venyivät auton nokkapellin yli, kuin jokin tuntematon neste.
Matkanvarrella he ajoivat Annen miehen työpaikan luo, jossa aikaa menisi kuulemma hetki. Minä ja Anne jäimme silloin autoon odottamaan. Vaivihkaa peilistä katseltiin, ja kuinkas ollakaan, siinä selvisi että Anne oli entinen heilani.
– Ai hei, oli Anne sanonut.
– Pasi, tuo yritti nussia mua, huusi Anne nyt.
– Se yritti mua väkisin!
Autokaupan mainosvalot hohtivat sinisinä Pasin kasvoilla. Hän siirsi vahvalla kourallaan ykkösen päälle, kiinnitti turvavyön ja auto lähti liikkumaan, tulosuuntaan.
Katuvalot valuivat taas aaltoina auton läpi. Hitaasti, sillä Pasi ajoi omaan dieselmäiseen tapaansa. Ja nyt muistin hänet koulusta, siinä vasta vahva jätkä, vahva ja hidas, ”Diesel-Pasi”, niin aina sanottiin. Mutta oli olemassa myös jokin huhu, en vain muistanut mikä…
Näin että kaupunki alkoi jäädä taakse, katuvalojen ketjukin katkesi. Ja tunsin itseni jotenkin turraksi, pelosta veteläksi.
Etenimme jo maaseudun rajan yli. Metsänreunakin jäi taakse, ja tie leveni: ajoimme varalaskeutumiskentällä.
Tienpenkan lumen päästäessä pysähdystä edeltävän narinan tunsin kuitenkin herääväni eloon. Räpelöin kiivaasti ovenkahvaa, nyin ja rytyytin, ja pääsin takaovesta ulos. Sitten juoksin. Minun niskojani ei väännettäisi nurin! Minua ei löydettäisi ruhjottuna ojanpohjalta, ajattelin.
Mutta kukaan ei seurannutkaan. Auto vain lähti samantien liikkeelle. Kevyesti, pehmeästi. Perävalot etääntyivät autiolla suoralla.
Vähitellen aloin ymmärtää, ettei minulla ollut kenkiä eikä sukkiakaan jalassa vaan seisoin avojaloin asfaltilla. Molemmissa suunnissa olivat pitkät autiot suorat ja niiden varsilla yössä hohtavat korkeat lumipenkat.
Silloin muistin rukkaset. Minullahan oli isot ruskeat nahkarukkaset, isältä joululahjaksi saadut. Sain ne nyt jalkaani niin että ainakin jalkaterät olivat peitossa. Se näytti omituiselta. Rukkasten peukalotkin sojottivat sisäänpäin: aivan kuin siinä olisi jonkin apinan koivet.
Yritin astella eteenpäin. Siitä ei tullut oikein mitään. Rukkaset luistivat pois ja kantapäitä jääsi muutenkin. Oli seistävä varpaillaan.
– Löydetty jäätynyt, maan oloihin sopeutumaton oranki lentokentältä, nauroin ääneen.
– Mies kuoli sukattomaan seksiin, huusin ja koikkelehdin eteenpäin.
Koetin silloin kuvitella muita juttuja, jotain muuta kuin ankeaa tilannettani. Millaista olisi vaikkapa juhlissa? Siellä odotettaisiin, ja olisi varmasti lämmintä, tyttöjä, juomaa… Ja mistä olin saanut päähäni kenkien riisumisen? Kavereiltako? Lehdistä? Isältä? Ja koetin edelleen pinnistää… mutta jaloissani kipu yltyi, kantapääni kävivät tunnottomiksi.
– Ei kai nyt voi käydä niin että paleltuu tänne näin lähelle. Pakko kai jonkun on tulla ja kyytiin ottaa? mutisin silloin.
Mutta ketään ei näyttänyt tulevan. Ja vähitellen kaikenlaiset ajatukset vaimenivat. Kaukana suoran päässä metsän musta harjas sojotti. Ja hanki tienvieressä hohti, tähtien valoa.
Timo Teräsahjo
Kuva: Jussi S Karjalainen
