Tänä syksynä Helsingin yliopisto piti tutkijoille koulutustilaisuuden aiheesta ”Miten tulla toimeen median kanssa”. Tilaisuudessa tutkijoille annettiin tieteen popularisoimisvinkkejä ja kerrottiin, kuinka puhua ja kirjoittaa niin että tavallinen ihminen ymmärtää ja jaksaa seurata.
Tilaisuudessa myös tutkijat saivat kertoa, miltä työ maistuu median kanssa. Ja hyvinhän se yleensä sujui. Paitsi kun.
Paitsi kun kauhukseen huomaa, ettei toimittaja ole lainkaan ymmärtänyt, ei edes sinne päinkään tajunnut tutkimuksessa esiin tuotuja asioita. Ja ettei itse ole ollenkaan osannut, ei sinne päinkään kyennyt kertomaan, mikä oli tutkimuksen perussanoma lyhyesti, yksiselitteisesti ja ymmärrettävästi.
Vapaa tiede ja vapaa sana ottavat toisistaan päivittäin mittaa.
Aika usein rehellinen toimittaja joutuu olemaan pahoillaan niiden tutkijoiden puolesta, jotka tajuaa valtavan syvällisiksi ja hyvin viisaiksi, mutta joiden esittämät väitteet eivät mahdu nopeasti kulutettavan totuuden kaavaan. Siihen, joka vaatii vähän lisää yksiselitteisyyttä, vähän lisää yksinkertaisuutta.
Välillä hävettää, kun lehdistöstä tulee selityskone, joka tutkijoiden suulla jauhaa, miten asiat ovat. Oikeasti, todella ja yksiselitteisesti. Ja typerästi.
Miten vaikeaa nopeasti tuotettujen ja kulutettavaksi tarkoitettujen uutispätkien maailmassa on tuoda tiede esiin totena ja kauniina. Muistuttaa yleisöä siitä, etteivät tutkimustulokset ole läheskään aina kovinkaan yksiselitteisiä tai yksinkertaisia. Säilyttää ymmärrettävyys ja pysyä totuudessa.
Anna-Kaisa Pitkänen
