Pyhäinpäivä, marraskuun 4., on Suomessa harvojen tuntema juhlapäivä. Pataluterilaista maata ei pyhimysten muisto liikuta, vaikka juhlittavaa riittää: jatkuvasti täydennettävä ensyklopediamainen Bibliotheca Sanctorum nimeää kymmenentuhatta pyhimystä. Varsinaisia paavien kanonisoimia pyhimyksiä on nelisen sataa.
Katolisissa maissa pyhimykset, Jumalan ystävät ja varman taivaspaikan haltijat, ovat arvossaan. Oltiinpa sitten San Salvadorissa tai mustassa Afrikassa, katolilaiset palvovat ja rukoilevat omia paikallisia pyhimyksiään.
Ja lisää tulee. Nykyinen Paavi Johannes Paavali II kanonisoi uusia pyhimyksiä jatkuvasti. Syyt ovat valtapoliittisia: kanonisoimalla sopivia ehdokkaita katolilaisuuden ydinalueiden ulkopuolelta Paavi vahvistaa kehitysmaiden katolilaisten identiteettiä ja siten Rooman kirkon asemaa.
Vaikka pyhimykset ovat läsnä nykyäänkin, keskiajalla heiltä ei voinut välttyä missään. Ihmiset kaipasivat suojelupyhimyksiä elämän kurjuutta vastaan, ja kirkko halusi antaa ihmisille sopivia esikuvia. Niinpä kaikilla yksittäisistä ihmisistä ja kylistä kokonaisiin ammattikuntiin ja valtioihin oli omat suojelupyhimyksensä.
Suojelupyhyyden perusteet ovat välillä kauniisti sanottuna kaukaa haettuja. Vuonna 1958 paavi Pius XII nimitti Pyhä Klaara assisilaisen television suojelupyhimykseksi, koska tämä oli legendan mukaan nähnyt näyn jumalanpalveluksesta maatessaan sairasvuoteella. Marialle uutisen Jeesuksen syntymästä kertonutta arkkienkeli Gabrielia pidetään puhelinasentajien ja postimiesten suojelupyhimyksenä. Pyhä Agatha on imettäjien suojelupyhimys, koska kiduttajat silpoivat hänen rintansa.
Ensimmäiset pyhimykset olivat uskonsa vuoksi kuolleita marttyyreja. Alkukristittyjen logiikan mukaan hyvän kristityn tuli seurata elämässään ja varsinkin kuolemassaan Jeesuksen esimerkkiä. Kun vielä Stefanus kivitettiin tapaninpäivänä kuoliaaksi nimenomaan uskonsa vuoksi, muuta ei tarvittu käytännön vakiintumiseksi.
Kristillisen uskon puolesta kärsitty marttyyrikuolema on vieläkin varmin tapa tulla kanonisoiduksi. Marttyyrin ei tarvitse läpäistä pitkää ja kallista juridista prosessia, jolla katolinen kirkko valitsee sopivat pyhimykset. Pelkkä marttyyrikuolema riittää, mutta sen pitää todella vastata nimitystään.
Puolalainen katolinen pappi Maximilian Kolbe tarjoutui kuolemaan vapaaehtoisesti toisen vangin puolesta Auschwitzissä vuonna 1941. Pyyntöön suostuttiin. Sodan jälkeen syntyi voimakas Kolben kanonisoimista vaatinut liike.
Kolbe oli kaikin puolin mitat täyttävä ehdokas, mutta yksi puuttui: hän oli kuollut toisen ihmisen eikä kristinuskon puolesta. Hän ei ollut siis marttyyri. Ongelma ratkaistiin luomalla uusi kategoria, ”hyvyyden marttyyri”, jonka perusteella Kolbe voitiin kanonisoida.
Myöhemmin pyhimyksinä alettiin pitää myös uskonsa takia kärsineitä, joiden koettelemuksissa on jotain samaa kuin Jeesuksen erämaassa kokemassa piinassa. Protestanttisessa pohjolassakin tunnetaan tarina pylväspyhimys Simeon Styliitasta, joka legendan mukaan eli yli kaksikymmentä vuotta pylvään nokassa aina kuolemaansa saakka.
Kristinuskon organisoituessa ja levitessä yhä pohjoisemmaksi varhaiskeskiajalla pyhimyskultti helpotti lähetystyötä merkittävästi. Pyhimystarut asettuivat luontevasti kansan vanhojen pakanallisten uskomusten paikalle. Sankarit pysyivät samoina. Nimet vain vaihtuvat.
Katolinen kirkko onkin usein korostanut pyhimysten maallisuutta: konkreettisten pyhäinjäännösten palvonta on olennainen osa pyhimyskulttia. Niinpä Kristuksen rististä veistetyt lastut keskiajan kirkoissa olisivat riittäneet hyvänkokoisen kuusimetsän ainespuuksi.
Pyhimyskultista tuli lopulta yksi lännen kirkon jakaneista kiistoista. Sen vastustaminen oli eräs protestanttisen liikkeen painavimpia teesejä. Vaikka uskonpuhdistaja Martti Luther kääntyikin munkiksi selvittyään rajumyrskystä rukoilemalla Pyhää Annaa, hänestä tuli myöhemmin ankara pyhimyslegendojen ja pyhäinjäännösten vastustaja.
Pelkkä marttyyrius osoittautui aikojen saatossa turhan dramaattiseksi kanonisointiperusteeksi. Ensimmäisen vuosituhannen puolivälissä pakanat surmasivat marttyyrikuolemaa hinkuvia donatisteja näiden omasta pyynnöstä avatakseen uskoville tien taivaaseen. Kirkon hallinnon vakiintuessa paavit alkoivat juuria tällaisia räikeyksiä pois ja kehittää vähitellen systemaattista kanonisointijärjestystä.
Nykyisin marttyyrius ei enää ole välttämätön vaatimus, mutta pyhimyksen sädekehää ei silti saada ihan helposti. Siihen vaaditaan ehdokkaalta itseltään esikuvallista kristillisyyttä ja kahta ihmettä ja hänen tukijoukoiltaan raamatullista kärsivällisyyttä, paljon rahaa ja hyviä suhteita Vatikaaniin.
Aluksi sopivan ehdokkaan pitää elää ja kuolla. Sitten paikallinen piispa voi antaa luvan ehdokkuutta ajaville ihmisille tai ryhmille – esimerkiksi jollekin katoliselle yhteisölle – alustavan perustyön tekemiseen.
Luvan jälkeen kerätään rahaa, haastatellaan ehdokkaan tunteneita, kootaan kaikki mahdollinen tieto ehdokkaan elämästä ja kirjataan se yksiin kansiin.
Mikäli tämän esitutkinnan jälkeen paikallinen piispa hyväksyy ehdokkaan, ehdokas nimitetään Jumalan palvelijaksi. Kaikki ehdokasta koskeva aineisto lähetetään Roomaan, jossa alkaa varsinainen tulikoe. Vatikaanin viranomaiset tutkivat hakemuksen tarkasti. Tässä vaiheessa rahasta ja hyvistä suhteista Vatikaanin sisäpiireihin on hyötyä, sillä kanonisointiin vaikuttaa teologisen hiustenhalkomisen lisäksi kirkon sisäinen valtapeli.
Kuluu myös aikaa. Esimerkiksi mohawk-intiaani Kateri Tekawithan tapaus avattiin vuonna 1934, 252 vuotta hänen kuolemansa jälkeen. Autuaaksi hänet julistettiin vuonna 1980, ja Tekawithan pyhimyskampanja jatkuu nyt kolmattakymmenettä vuotta.
Mitä Vatikaani pyhimykseltä sitten vaatii? Hänen tulee olla esimerkillinen kristitty niin elämässään kuin mielipiteissäänkin.
Päärlyporttien läpi ei päästetä ehdokkaita, joiden kaapeista voi myöhemmin löytyä luurankoja. Esimerkiksi Paavi Aleksanteri III kielsi 1100-luvulla Ruotsin kuningasta hyväksymästä erään munkin ympärille syntynyttä pyhimyskulttia, koska tämä oli kuollut munkkien ryyppäjäisissä. Vaikka kyseinen munkki oli todistettavasti tehnyt ihmeitä, kännisten munkkien ei katsottu edustavan kristillisiä ihanteita.
Vastaavasti vuonna 1980 kuollutta amerikkalaista Dorothy Daytä tuskin kanonisoidaan. Hän uhrasi suuren osan elämästään köyhien auttamiseen, sananjulistamiseen ja pasifismin puolustamiseen, mutta se ei kompensoi hänen aikaisempia syntejään. Nuoruudessaan Day eli levotonta elämää, johon kuului vapaita seksisuhteita ja yksi raskaudenkeskeytys.
Nuhteettoman elämän lisäksi vaaditaan oikeaoppisuutta. Pyhimykseksi on turha havitella lukematta katolilaisia läksyjä. Ehdokkaan kirjoitusten on vastattava tarkasti katolisen kirkon virallista oppia. Esimerkiksi liettualaissyntyisen ehdokkaan Maria Kaupasin tuhannen kirjeen tarkastaminen vei yhdeksän vuotta.
Tässä vaiheessa karsiutuvat usein liian älykkäät ehdokkaat. Heidät pudottaa pois taipumus ajatella syvällisesti ja esittää turhan radikaaleja näkemyksiä kirkon opista.
Karsinta on kovaa ja joidenkin ehdokkaiden hakemukset yksinkertaisesti unohdetaan tarkoituksella Vatikaanin arkistoihin, mutta muutamat läpäisevät vaatimuksien neulansilmän kuin Raamatun kameli. Heidän hakemuksensa Paavi Johannes Paavali II kuittaa yksinkertaisesti vanhalla maallisella nimellään: Placet Carolo – ”Karol hyväksyy”. Maalliset voimat ovat tehneet oman osuutensa.
Vaikein on kuitenkin vasta edessä. On Jumalan vuoro antaa hyväksyntänsä. Tämä tarkoittaa kahta ihmettä, joiden on tapahduttava pyhimysehdokkaalle osoitettujen esirukouspyyntöjen vaikutuksesta.
Käytännössä ihmeitä tehdään seuraavasti: Ihminen A joutuu jonkinlaiseen maalliseen hätään. Hän rukoilee pyhimysehdokas X:ää, jotta tämä pyytäisi Jumalaa auttamaan A:ta. Jumala tekee ihmeen esimerkiksi parantamalla A:n kuolettavasta sairaudesta. Sitten Vatikaani tarkastaa ja joskus myös hyväksyy ihmeen. Yhdellä ihmeellä ehdokas julistetaan autuaaksi. Kaksi ihmettä ja hänet kanonisoidaan pyhimykseksi.
Ihmeen määritelmä on ollut häilyvä. Esimerkiksi keskiajan mestariteologi Tuomas Akvinolaisen kanonisointiin riitti se, että Tuomaan kirjoitukset olivat ihmeellisiä.
Madagaskarilla työskennellyt lähetyssaarnaaja Victoria Rasoamanarvio (1848-1894) pelasti kokonaisen kylän pensaspalolta vuonna 1934, kun hän vastasi paikallisten rukouksiin ja pyysi Jumalaa muuttamaan tuulen suuntaa.
Italialaiset meteorologit ja paloviranomaiset tutkivat tapauksen viisikymmentä vuotta myöhemmin muistiinpanojen ja valokuvien avulla. He määrittelivät kylän pelastumisen ihmeeksi ja Paavi julisti Rasoamanarvion autuaaksi 1989.
Nykyisin ihmeet ovat lähes poikkeuksetta kaikesta hoidosta riippumattomia ja yllättäviä ihmeparantumisia, joita lääketiede ei pysty selittämään. Vatikaani konsultoi viittä eri lääkäriä, joiden pitää olla parantumisen ihmeellisyydestä yhtä mieltä.
Ihmeeksi ei hyväksytä osittaisia paranemisia: Jumala joko parantaa ihmisen tai sitten ei. Esimerkiksi syöpätapauksissa vaaditaan kymmenen vuoden karenssi, jonka aikana tauti ei saa uusiutua. Ja koska ihmeet eivät tapahdu itsestään, lobbarit joutuvat jälleen töihin. Parantumattomasti sairaita kehotetaan rukoilemaan pyhimyskandidaatin nimeen.
Mutta jos ja kun ihmeet hyväksytään, usein kymmeniä ja satoja vuosia kestänyt hanke saa päätöksensä: paavi kanonisoi pyhimyksen henkilökohtaisesti komeassa seremoniassa joko Vatikaanissa tai pyhimyksen kotiseudulla.
Mikä ironisinta, tässä vaiheessa kirkko ei enää tee varsinaisesti mitään vaan pelkästään vahvistaa selviön, jonka Jumala on tiennyt jo alun perin. Kanonisaatio ei näet ole hengellinen elämäntyö -oscar vaan pikemminkin pelkkä rehabilitointi: pyhälle annetaan se arvo, joka pyhälle on kaiken aikaa kuulunut.
Paavi Johannes Paavali II on kautensa aikana kanonisoinut pyhimyksiä enemmän kuin kukaan aikaisempi paavi, tähän mennessä hieman alle kolmesataa. Lukuun tosin sisältyy muutama usean kymmenen ihmisen joukkokanonisaatio.
Paavi on kanonisoinneissaan suosinut etnisiä vähemmistöjä, jotta muuten niin vitivalkoiseen pyhimyskalenteriin saataisiin väriä. Hartaana antikommunistina Paavi kanonisoi myös mielellään itäeurooppalaisia pyhimyksiä, kun kommunismi oli vielä voimissaan Euroopassa.
Vanheneva paavi ei ole vieläkään päässyt tavoistaan. Syyskuun lopulla Vatikaani ilmoitti suunnittelevansa 120 kiinalaisen katolisen marttyyrin kanonisoimista. Kiinan hallitus esitti välittömästi vastalauseensa maan sisäisiin asioihin puuttumisesta, vaikka pyhimysehdokkaisiin ei kuulunutkaan yhtään kommunistivallan aikana kuollutta Kiinan katolilaista. Toteutumatta jäänyt kanonisointi oli suunniteltu tapahtuvaksi lokakuun 1. päivänä, joka on Kiinan kansallis- ja maan kommunistisen hallinnon vuosipäivä.
Lauluyhtye All Saints perustettiin vuonna 1995. Shaznay Lewis ja Melanie Blatt kutsuivat vokaaliduoonsa siskokset Natalie ja Nicole Appletonin. Bändin läpimurtohitti Never Ever nousi listojen kärkeen vuonna 1997 ja siitä lähtien reisitaskuhousuja ja vaelluskenkiä käyttävät tytöt ovat rikastuttaneet paitsi levy-yhtiötään, myös ennen kaikkea kuva- ja juorulehtiä. Nimi All Saints viittaa samannimiseen lontoolaiseen katuun, jonka varrella bändi äänitti ensimmäisen demonsa. Pop-tähteyden lisäksi allsaintsit nauttivat tavallisista pyhimyksistä poiketen antaumuksella lihan iloista.
Pyhä Hubert liegeläinen tunnetaan myös nimellä Ardennien apostoli. Hän syntyi Maastrichtissa vuonna 705 ja kuoli 727 toukokuun 30. päivänä, joka on hänen nimikkopäivänsä. Hubert oli hirvimetsällä, kun hän näki krusifiksin hirven sarvissa. Ääni kehotti Hubertia kääntymään Jumalan puoleen ja hän tuli uskoon. Hubert oli intohimoinen metsästäjä ja koiramies, ja paitsi metsästäjien, hän on myös hävittäjälentäjien suojelupyhimys. Toisessa maailmansodassa saksalaisilla hävittäjälentäjillä oli viholliskoneen tuhotessaan tapana huutaa radioon ”Horrido! Horrido!” Hubertin kunniaksi.
Simon Templar alias Pyhimys (engl. The Saint) on englantilaisen viihdekirjailijan Leslie Charterisin (1907-1993) luomus. Hän aloitti seikkailunsa vuonna 1928 ilmestyneessä romaanissa Meet the Tiger. Pyhimys elää lain väärällä puolella, mutta on siitä huolimatta peribrittiläinen herrasmies: hän auttaa naisia hädässä ja rikkoo lakia vain jakaakseen oikeutta. Roger Mooren tähdittämä televisiosarja teki Pyhimyksestä suursuositun 1960-luvulla. Pyhimys pitää ruotsalaisesta urheiluautoeleganssista. Alkuperäinen Mooren kuljettama Pyhimys-Volvo oli mallia P1800. Vuoden 1997 Pyhimys-elokuvassa Val Kilmer (kuvassa) ajoi C70 Coupella.
Pyhimyksistä lisää:
David H. Farmer: The Oxford Dictionary of Saints
Jaakko Heinimäki: Pieni mies jalustalla
Kenneth L. Woodward: Making Saints
Pyhimys seikkailee tv!tv!:llä keskiviikkoisin kello 22.
All Saintsien uutta albumia Saints and Sinners saa levykaupoista.
Ville Similä
