Suomessa on nyt ensimmäisen kerran yritetty selvittää, mitä naisiin kohdistuva parisuhdeväkivalta maksaa yhteiskunnalle. Lasku on noin miljardi markkaa, kertoo Tilastokeskuksen ja Tasa-arvoasian neuvottelukunnan vastajulkaistu tutkimus Väkivallan hinta.
Tilastokeskuksen tutkijoiden Markku Heiskasen ja Minna Piispan selvitys on jatkoa heidän vuonna 1998 valmistuneelle tutkimukselleen Usko, toivo, hakkaus. Sitä tehtäessä kävi ilmi, että 40 prosenttia suomalaisista naisista on joutunut väkivallan uhreiksi. Suurinta osaa naisista oli pahoinpidellyt elämänkumppani tai poikaystävä. Noin joka kolmas pahoinpidellyistä oli hakenut apua viranomaisilta.
Nyt julkaistussa tutkimuksessa Heiskanen ja Piispa selvittivät väkivallan kustannuksia haastattelemalla asiantuntijoita ja perehtymällä sosiaali- ja terveystoimen sekä oikeusjärjestelmän potilastilastoihin, asiakasrekistereihin ja tilinpäätöksiin.
Heiskanen ja piispa laskivat parisuhdeväkivallan välittömiksi kustannuksiksi 286 miljoonaa markkaa vuonna 1998.
Suomalaiselle terveydenhuollolle väkivallan hinta oli tutkimusvuonna 40 miljoonaa. Tästä puolet kului uhrien särky- ja psyykelääkkeisiin. Toiset 20 miljoonaa kertyi 161 000 uhrin 10 000 terveyskeskuskäynnistä ja 1 500 sairaalavuorokaudesta.
Sosiaalitoimelle väkivalta maksoi vuonna 1998 noin 90 miljoonaa. Rahat käytettiin muun muassa rikosuhripäivystyksen ja raiskauskriisikeskuksen Tukinaisen puhelinpäivystyksen ylläpitoon sekä perheterapian kustantamiseen.
Eniten kuluja parisuhdeväkivalta aiheutti oikeushallinnolle, jonka osuus miljardin markan kokonaismenoista oli noin 160 miljoonaa markkaa. Vuonna 1998 parisuhdeväkivalta aiheutti kolmasosan poliisin saamasta 43 000 kotihälytyksestä. Yhden kotihälytyksen hinta on 700 markkaa.
Esitutkintaan johtaneita rikosilmoituksia tehtiin 3600. Yhden rikosilmoituksen käsittely vei poliisilta keskimäärin yhden työpäivän. Parisuhteessa tapahtuneista pahoinpitelyistä 263:a puitiin oikeudessa, mikä maksoi noin kuusi miljoonaa markkaa. Kuolemaan johtaneesta parisuhdeväkivallasta tuomittiin ehdottomaan vankeuteen 21 miestä, joiden vankeinhoitokulut olivat 24 miljoonaa markkaa. Lisäksi pahoinpitelyistä ja raiskauksista aiheutui vankeinhoitokuluja noin 60 miljoonaa markkaa.
Välillisiksi kustannuksiksi tutkijat laskivat kuoleman ja sairauden aiheuttamat tuotannon menetykset. Arviot ovat teoreettisia ja vaihtelevat 330-600 miljoonaan markkaan. Uhrien kärsimysten hintaa Heiskanen ja Piispa eivät ryhtyneet arvailemaan: ”Kun menetetyn hyvinvoinnin arvioinnille ei ole selkeitä kriteereitä, on mahdotonta mitata yksilöiden menetyksiä”, Markku Heiskanen toteaa.
Elämänkumppanin lyömisestä ei myöskään rangaista. Vaikka oikeushallinnon kulut olivat absoluuttisesti suuret, oikeudenkäyntikuluja oli vähän verrattuna rikosilmoitusten määrään. Vuoden 1998 14 450 kotihälytyksestä syyttäjälle päätyi 4 575 pahoinpitelyä. Vankeuteen tuomittiin kuolemantuottamuksesta 21, törkeästä pahoinpitelystä 520 ja raiskauksesta 13 miestä. Väkivaltaisista miehistä siis vain murto-osa joutuu oikeuteen.
Perinpohjaisuudestaan huolimatta Heiskasen ja Piispan tutkimus herättää useampia kysymyksiä kuin mihin se vastaa. Työnsä valmistuttua tutkijat joutuivat toteamaan, että sen tulokset ovat aliarvioita. Ne perustuvat vain kolmasosaan parisuhdeväkivallan uhreista eli niihin, jotka hakevat apua viranomaisilta.
Uhrit salaavat usein todellisen syyn avuntarpeelleen. Samoin joitakin seksuaalisen väkivallan muotoja saatetaan pitää ”normaaleina” tai murtuneita leukaluita tavallisena parisuhdeongelmana eikä väkivaltana. Lääkärit ja sairaanhoitajat eivät joko tunnista vammojen syitä tai kieltäytyvät näkemästä niitä. Väkivaltaa ei myöskään dokumentoida systemaattisesti esimerkiksi päihdehuollossa.
Heiskasen ja Piispan mukaan selitys parisuhdeväkivallan näkymättömyydelle on pahasti ristiriidassa tasa-arvoisesti kansalaisistaan huolehtivan hyvinvointivaltion myytin kanssa: vaikka joka toinen nainen eli neljäsosa suomalaisista joutuu parisuhdeväkivallan uhriksi, useimmat asiantuntijaorganisaatiot eivät pidä sitä erillisenä ongelmana.
”Erossa luovuin osuudestani omaisuuteemme
”Parisuhdeväkivalta tulee kalliiksi paitsi yhteiskunnalle myös uhreille. Parisuhdeväkivaltaan syyllistyneet miehet ovat panneet säpäleiksi leukojen ja sääriluiden lisäksi ikkunoita, puhelimia ja lasten turvaistuimia.Eräs Espoon turvakodin asiakas joutui maksamaan 12 000 markan puhelinlaskun, kun aviomies oli soitellut palvelulinjoille, kertoo turvakodin johtaja Sirkka Liisa Aaltio.Aaltio kertoo toisesta tapauksesta, jossa asiakas oli paennut turvakotiin pelkissä alusvaatteissa, kun hänen miehensä oli repinyt ja piilottanut kaikki vaatteet. Järjestelmällisestä väkivallasta kärsinyt nainen oli säästänyt osan saamistaan talousrahoista ja ommellut ne rintaliiveihinsä, joten mies ei päässyt niihin käsiksi.”Mies saattaa myös repiä naisen passin ja ajokortin. Jos nainen on jäänyt asuntoonsa, hän on joutunut maksamaan pitkän pennin lukkojen vaihdosta. Suomessa yhteisestä kodista tosin lähtee lähes poikkeuksetta väkivallan kohde eli nainen ja mahdolliset lapset, ei tekijä eli mies”, Aaltio kuvailee.Kotoaan pakeneva nainen joutuu usein maksamaan itsensä ja lapsiensa matkat esimerkiksi isovanhempien luokse sekä kaksinkertaiset asumis- ja päivähoitokustannukset asumuseron ajalta. Väkivaltaisen parisuhteen päätyttyä mies myös kiusata entistä elämänkumppaniaan lasten avulla: lapsi voi palata viikonloppuvierailulta ilman talvitakkia, kun isä ottaa lapsen hyvät vaatteet, kengät ja ulkoiluvarusteet pantiksi.”Taloudellinen riistäminen on monimuotoista”, sanoo Aaltio. ”Joidenkin uhrien luottotiedot ovat menneet, kun puoliso on pakottanut heidät ottamaan yhteistä lainaa. Joillakin on kyseessä miljoonatontit, joillakin vähäinen 5 000 markan autovelka. Molemmat ovat seurausta väkivallan mallista, jossa toisella ei ole vapautta.”Joskus väkivallan uhrit menettävät kirjaimellisesti kaiken. Espoon turvakodin asiakkaana ollut keski-iän sivuuttanut nainen kertoo, kuinka hän menetti väkivaltaisen parisuhteensa seurauksena koko omaisuutensa.”Kun olimme naimisissa, mieheni pakotti minut allekirjoittamaan panttaussitoumuksia sekä rantahuvilaamme että omakotitaloomme. Kerran kieltäydyin ja hän heitti minut ulos autosta kymmenen kilometrin päässä kodistamme. Erossa luovuin osuudestani omaisuuteemme ja aloitin kaiken alusta. Minulle oli yhdentekevää, kuinka tiukoille joutuisin. Yli kymmenen vuoden ajan olin joutunut pakenemaan keskellä yötä kahden pienen lapsemme kanssa vanhempieni luokse. Tärkeintä oli päästä pois entisestä yhteisestä kodista.
Anna Mäkelä
Kuva: Katriina Koskinen
